— Älkää sitä tehkö, minä rukoilen sitä, iso-isä. Hän kuolisi siitä. Ajatelkaa, että hän on yksin maailmassa, että hän on ruma ja suloton. Muuten minä rakastan häntä kaikesta sydämestäni, ja minä luulen, että minäkin siitä kuolisin.
— Oivallista! yhä parempaa ja parempaa! markiisi sanoi. Minä olen tästä yhtä pahoillani kuin tekin, lemmikkini, jatkoi hän; mutta, paha kyllä, me emme voi sitä auttaa. Olemme juuri saaneet kuulla, että miss O'Neil kuuluu protestanttiseen uskontoon, joka on väärä ja huono uskonto.
— Minä en saata uskoa, iso-isä, että miss O'Neil'in uskonto on huono. Olkaa varma siitä, se ei ole totta. Hänellä on siihen liian hyvä sydän, ja muuten hän soittaa harppua kuin pyhä Cæcilia.
— Nyt ei ole harpuista kysymys, hra de Férias sanoi hiukan kärsimättömästi: minä sanon vielä kerran, ja teidän tulee se uskoa, että miss O'Neil'illa kaikkein hyveittensä ohessa on se paha puoli, että hän elää ulkopuolella meidän uskontoamme, joka on ainoa oikea ja hyvä uskonto.
— Hänelle pitää se siis opettaa. Minä olen vakuutettu, että hän on oleva siitä sangen kiitollinen. Kirkkoherra on häntä opettava, eikö niin, rakas kirkkoherra?
Kirkkoherra liikahti tuolillansa.
— Voi jospa se olisi mahdollista! markiisitar sanoi puoliääneensä.
— Muuten, Sibylla jatkoi, joka kietoi käsivartensa isoisänsä kaulan ympäri, hän saa meidän kanssamme eläissänsä niin hyvin nähdä, että meidän, uskontomme on paras, ja ett'ei parempaa voi löytyä maailmassa… Hän saa sen nähdä, ja minä vakuutan, että hän sen näkeekin!
— Päästäkää, päästäkää toki minut, markiisi jupisi, raukka luoden aran silmäyksen kirkkoherraan.
— Jumala, kirkkoherra sanoi, huo'aten ja hymyillen, asettaa totuutensa usein lasten suuhun, niinkuin tiedätte.