Kansa tulvasi sillä hetkellä keskelle lattiaa ja lopetti siten tämän keskustelun. Sibylla meni istumaan perheensä penkkiin, mutta markiisi huomasi ett'ei hän rukoillutkaan tavallisella hartaudellansa. Sibyllan hajamielisyyteen ottivat osaa myöskin muut kirkossa olijat, jotka koko kirkonmenon aikana eivät lakanneet uteliaasti katsomasta pientä lisä-alttaria ja hymyillen kuiskailemasta toinen toisensa korvaan. Kun messu oli päättynyt, niin uteliaisuus, jota niin kauvan oli hillitty, puhkesi, ja kuori vallattiin väkirynnäköllä. Tällä tärkeällä hetkellä onnistui ritari Theodor Desrozais'in, asettamalla väkevät kätensä tulvan eteen ja suurella äänellänsä halliten melua, muodostaa sekamelskasta sen verran järjestystä, että kaikki järjestänsä kulkivat kuvan ohitse. Hän rupesi sitten uteliaan väkijoukon oppaaksi ja selitti heille vahakuvan suloisuutta ja ansioita, vieläpä näytti hän, miten kuvan kiiltosilmät sai liikkumaan erään nerokkaan vieterin avulla. Vaikutukset, mitkä tämä näky teki läsnäolijoihin, olivat eri laatua: toiset, kun tuskin olivat päässeet kirkon eteiseen, nauroivat täyttä kurkkua rouva de Beaumesnil'in hyvää Jumalaa; muutamat vanhat akat taas äkillisen pyhyyden valtaamina tätä kuvaa kohtaan, uhrasivat sille vahakynttilöitä. Rouva de Férias liittyi rouva de Beaumesnil'in hartaasta kehoituksesta näitten alhaisten proselyyttien joukkoon.
Kun Sibylla oli tullut takaisin linnaan, niin hän oli sangen surullinen ja äänetön. Oliko häntä loukannut tämän tapauksen hävytön julkeus, joka niin suuresti poikkesi siitä juhlallisesta ajatuksesta, jonka hän oli saanut Jumalan olemisesta ja hänelle kelpaavasta palveluksesta? Oliko se suora ja hiukan yksipuolinen ajatustapa, joka on lapselle omituinen, saattanut hänelle tällä kertaa vielä vakavampia mietiskelyjä. Mitkä tahansa lapsen ajatukset lienevätkin olleet, hän ei niitä muille puhunut.
Sillä välin läheni lähenemistänsä aika, jolloin hänen piti päästä ripille. Abotti Renaud kävi melkein joka päivä linnassa. Hän otti osaa perheen päivälliseen puolipäivän aikaan ja antoi sitten vielä Sibyllalle luennon katekismuksessa. Eräänä iltapäivänä hra de Fériés, joka vähää ennen oli jättänyt tyttärentyttärensä kirkkoherran kanssa, tapasi hänet kummaksensa puutarhassa.
— Mitä teet täällä? hän kysyi; onko abotti jo lähtenyt?
— Ei, Sibylla sanoi lyhyesti, hän makaa.
— Mitä! markiisi huudahti, makaako hän usein tällä tavalla?
— Sangen usein päivällisen jälkeen.
— Sama se, hra de Férias sanoi ankarasti, sinun olisi, pitänyt kärsivällisesti odottaa, siksi kun hän olisi herännyt. Minä en pidä sinun käytöksestäsi enkä äänestäsi, joka ei ole ensinkään kunnioittava.
Hra de Férias'illa ei ollut ensikerran tilaisuutta huomata Sibyllan menettelyssä ja puhetavassa kirkkoherraa kohtaan vivahdusta jonkinlaiseen ynseyteen, melkeinpä halveksumiseen. Yhtäpaljon kuin tästä kummallisesta enteestä, hän oli peloissansa myöskin siitä alakuloisesta mielialasta, joka jo jonkun aikaa oli lapsessa hallinnut, ja siitä halusta millä hän kaipasi yksinäisyyttä. Samalla huomasi hän suureksi kummaksensa, että aivan vastaava muutos tapahtui myöskin vähitellen abotti Renaud'in karakteerissa, jopa terveydessäkin, joka ei enää ollut niin hyvä kuin ennen. Päivän tapaus lisäsi vaan näitten huomioitten todennäköisyyttä. Kun luento oli päättynyt, kutsuivat markiisi ja markiisitar kirkkoherraa luoksensa. Tämä kunnon mies tuli läähättäen kolmen suuren, nelitaitteisen kirjan painon alla, joita hän kantoi käsivarsillansa.
— Noh! noh! mitä teillä on, abotti? hra de Férias kysyi.