— Oletko yksin, lemmikkini, rouva de Férias kysyi, tehnyt nämät kauniit kukkakirjaimet?
— Olen, Sibylla vastasi, mutta Jacques on poiminut orvokit. Ja voitteko uskoa, en ole saanut kertaakaan häntä rukoilemaan kanssani? Hän on hirviö!
Sibylla lausui tämän syytöksen hyvin ankaran näköisenä, joka näytti julmasti surettavan Jacques Féray'ta. Hän loi nurjat silmänsä maahan ja jupisi pelokkaalla äänellä:
— Ei ole hyvää Jumalaa!
— Onnetoin! Sibylla huudahti ja työntäen häntä yhtäkkiä olkapäistä, hän sai hänet menettämään tasapainonsa. Kun hän näki hänet pitkänään erään puun juurella saamattoman ja pelokkaan näköisenä, niin hän purskahti heleään nauruun, niin että metsä kaikui, ja sanoi kohottaen olkapäitänsä:
— Narri!
Jacques näytti ihastuneelta.
Päivä, jonka Sibylla oli alkanut tällä omituisella hartauden työllä, oli sunnuntai, ja Férias'in linnalaiset lähtivät tapansa mukaan, syötyänsä kiireisesti aamiaista, seurakunnan kirkkoon. He tulivat perille vähää ennen messun alkua ja kirkon keskusta oli vielä tyhjä. Ainoastaan kuorin olivat anastaneet Beaumesnil'in ja kirkkoherran perheet. Rouva de Beaumesnil, joka näytti tavallista puuhaavammalta ja toimekkaammalta, asetti viimeistä kertaa kättänsä erään pienen pöydän koristukselle, joka oli pää-alttarin edessä, ja jolla oli pieni vahakuva. Kuvan kasvot olivat maalatut, silmät kiilloitetut ja hiukset kiharoitut ja se oli reunustettu paperikukilla ja samettikoristeilla. Tämän kuvan ympärille, joka oli rouva de Beaumesnil'in hurskas ja älykäs lahja, oli levitetty monenlaisia teräspiirroksia, joissa oli kuvattuna pääasiallisesti kaikenkokoisia sydämiä, toiset, nuolen lävistämiä, toiset palavia, toiset taas siivillä varustettuja. Kirkkoherra, ritari Theodor ja neiti Constance katselivat tätä mieltä ylentävää mestariteosta suurella ihastuksella, sill'aikaa kun hra de Beaumesnil autuaallisesti naurahteli.
— Mikä tämä on? Sibylla kysyi uteliaasti lähestyen kuvaa.
— Lapseni, rouva de Beaumesnil sanoi, se on uusi hyvä Jumala, jonka olen tuottanut Pariisista.