— Minnehän Sibylla näin varhain mennee? hän kysyi kääntyen markiisittaren puoleen. En luullut hänen vielä edes nousseenkaan, ja hän on jo tuolla ulkona. Luulisi melkein hänen koittavan salata itseänsä. Mitä on hänellä tuossa vasussa?
— En tiedä, ystäväni, mitä hänellä on mielessä, sanoi markiisitar, mutta jo muutamana päivänä hänellä on ollut useampia neuvotteluja Jacques Féray'n kanssa. Eilen hän sulkeutui huoneesensa kahdeksi tunniksi ja tän' aamuna hän lainasi minulta pyhäsavu-astiani. Enempää en tiedä.
Täytyy mennä hänen peräänsä.
Hra ja rouva de Férias saattoivat helposti nähdä huolekkaasti siroitetussa hiekassa, joka peitti käytäviä linnan ympäristössä, Sibyllan jäljet ja nämät veivät heidät vähän ajan päästä aukealle paikalle, joka oli puiston korkeimmalla kohdalla. Tämä paikka oli syystäkin kuuluisa koko seudussa. Ylt'ympäri sitä kasvoi suuria, komeita puita, paitsi merelle päin, mistä näkyi rivi loivia viheriäisiä kumpuja. Näitten kukkularyhmien välillä, jotka yhtyivät toisiinsa alhaalla laaksossa, suuri syvänne jatkui aina merelle saakka, muodostaen taivaan rannalle kolmikulmaisen au'enteen, jolle meri heijasti milloin säteilevää taivaan sineä, milloin taas hopean välkkyvää valoa. Keskellä avonaista paikkaa oli tavattoman suuri, vuosisatoja vanha tammi. Se verhosi tuuheilla oksillansa yhtä niistä harvinaisista muistomerkeistä, joita keltiläinen sivistys on jättänyt Normandian rannikolle, erästä suurta hakkaamattomasta kivestä tehtyä pöytää, jolla oli jotensakin kömpelö ulkomuoto ja joka näytti olevan saman ikäinen kuin tammikin.
Kun markiisi ja markiisitar olivat tulleet lähelle tätä paikkaa, pysähtyivät he äkkiä kuullessansa Sibyllan äänen muutaman askeleen päästä. Lapsi puhui nuhtelevalla ja melkein uhkaavalla äänellä; sitten hän lakkasi puhumasta, ja heti sen jälkeen levisi ilmaan suitsutuksen hajua. Markiisi ja markiisitar, joitten uteliaisuus kohosi suuresti, poikkesivat tieltä, vetäytyivät puitten suojaan ja lähestyivät varovaisina vuoren huippua. He näkivät Sibyllan polvillansa tammen juurella, kivipöydän edessä. Hänen silmänsä olivat luodut sinnepäin, missä meri ja taivas yhtyivät toisiinsa, ja hänen puoleksi auki olevat huulensa näyttivät rukoilevan. Tammen rungolle oli ripustettu suuria, orvokeista punottuja kirjaimia, jotka tekivät sanan: — JUMALA. Kivipöydälle oli asetettu suitsutus-astia, ja siitä tuli pieniä savupilviä, jotka tupruilivat hiljaksensa ylöspäin, kunnes sulivat yhteen meren sinisen värin kanssa. Ja hämmästyttävintä kaikista tässä näyssä oli se, että hullu Féray oli läsnä. Hän oli vähän matkan päässä kyyristyneenä erästä puuta vasten ja katseli Sibyllaa samalla kertaa sekä nöyrästi että arasti, kuin koira, jota on lyöty.
Tämän nähdessänsä alkoi markiisitar itkeä, laskeutui polvillensa nurmikolle ja yhdisti hartaan rukouksensa siihen, joka kohosi lapsen puhtaasta sydämestä taivasta kohti. Hra de Férias oli seisonut ajattelevaisen, melkeenpä huolellisenkin näköisenä.
— Mikä sinun on, ystäväni? markiisitar kysyi nousten ylös.
— Ei mikään, hän sanoi; syleilkäämme häntä. Sibylla, kuullessansa heidän lähestyvän, hypähti jaloillensa ja kävi punaiseksi kuin mansikka.
— Lapseni, vanha markiisi sanoi likistäen häntä rintaansa vasten, tämä on hyvä, mutta teidän alttarillanne ei ole ristiä; pitää samalla kertaa muistaa Jumalan hyvyyttä kuin hänen kaikkivaltaansakin.
— Se on totta, Sibylla sanoi, minä asetan tähän ristin.