Herra ja rouva de Beaumesnil'illa ei ollut ensinkään lapsia ja tunnustaa täytyy, ett'ei ihmiskunnan tämän tähden erittäin tarvinnut epätoivoissaan olla; mutta rouva de Beaumesnil'in sukulaisille tämä oli sangen suloinen asia: yksi hänen veljistään, Teodor Desrozais, joka antoi kutsua itseänsä ritariksi, saavuttaaksensa senkautta itselleen aatelisuutta, ei hidastellut muuttamaan kotijumaliaan de Beaumesnil'in taloon. Hän oli jo iäkäs mies, hänen nenänsä oli suuri ja silmänsä pienet eikä häneltä milloinkaan puuttunut mukavasti höystettyjä sanoja, jotka saattoivat naiset suloisesti punastumaan jälkiruokaa syötäessä. Viikolla hän oli vuorotellen naapuriston piikojen kauhun ja ihailun esineenä ja sunnuntaina hän lauloi lukkarin penkissä. Sitten tuli muudan serkku, Constance Desrozais, lihava, hymyilevä ja nöyrä vanhapiika, jota rouva de Beaumesnil käytti lakkaamatta kotiaskareissaan, sitten vielä eräs veljentytär, Klotilda Desrozais, jonka isä oli hiljakkoin kuollut Afrikassa, kaunis, mustanverinen, tuittupäinen, oikukas ja hemmoittelulla kokonaan pilattu lapsi, joka sangen pelottavalla tavalla saattoi itsensä huomatuksi.
— Nähkääs, hyvä kirkkoherra, rouva de Beaumesnil sanoi väliin sielunpaimenellensa, jolle hän tavallisesti uskoi ajatuksensa, mutta joka useimmiten vain laimeasti ja väkinäisesti antoi niille hyväksymisensä, ollaksemme rehelliset tätä kunnon miestä kohtaan; nähkääs, ainoastaan hemmoitellut lapset valitsevat elämässään oikean radan; minä olen tullut sen usein huomaamaan. Mitä se auttaa, että vastustellaan noita rakkaita pikku olennolta? Heillä on kyllin vielä aikaa saada vastuksia elämässään, lapsi raukat! Ja sitä paitse osoittaisi se epäluottamusta hyvään Jumalaan, joka kyllä heitä kaitsee… Minä tiedän kyllä, ett'ei se ole Férias'ilaisten ajatus, eivätkä he katso sopimattomaksi koittaa sitä poistaa minultakin Klotildan suhteen, niinkuin tuon lapsikullan muka tarvitsisi joskus moittia meitä siitä, että olemme häntä hemmoitelleet, kun hän päinvastoin niin suuresti rakastaa ja kunnioittaa hra de Beaumesnil'ia ja minua, että sitä on vaikea itsellensä kuvaillakin… Eikö niin, rakas Klotildani?
Neiti Klotilda, joka oli silloin noin seitsemän tai kahdeksan vuotias ja joka, käsivarret rinnalla, kuunteli tätä puhetta, istuen ja tasapainoaan pysytellen erään tuolin selkälaudalla, kuroitti vastaukseksi punaista kieltänsä teräskovien hampaittensa välistä.
— Suloinen veitikka! jatkoi rouva de Beaumesnil joutumatta ensinkään hämillensä; sitä luonnollista suoruutta! Mitä Férias'ilaisiin tulee, niin saadaan nähdä, mitä he saavat Sibyllastansa kaikilla kasvatus-oikuillansa… Eikä hyvää tiedä se pakanallinen nimikään, minkä he ovat hänelle antaneet! Siinä taaskin osoitus heidän ylpeydestänsä… Huomatkaa, mitä sanon, kirkkoherra: he saavat hänestä samanlaisen nirppanenän, kuin hänen äitinsäkin oli!
Näyttää ehkä kummalliselta, että rouva de Beaumesnil'in tapainen nainen, jonka perhe oli samanlainen kuin hän itsekin, saattoi päästä tuttavaksi sellaisessa talossa kuin Férias'ilaisten, missä vallitsi luonnollinen hyvä aisti, peritty ylevyys ja hienot tavat, sanalla sanoen todellinen sivistys; mutta yksi maa-elämän päähaittoja onkin juuri se, että siellä ei ole varaa valita seuraa itsellensä. Muuten rouva de Beaumesnil, joka piti äärettömänä etuna saada elää seudun mahtavimpien ylimysten seurassa, jos kohta hän heitä halveksikin, ymmärsi ohjata omaisiensa kieltä ja itsekin käyttää, Férias'ilaisten läsnä ollessa, huolellisempaa puhuttelutapaa. Muuten hän heidän seurassaan oikein tuhlasi nöyriä kohteliaisuuden osoituksia, jotka kahleitten tavoin kiusasivat noita kelpo ihmisiä. Tuo valistuneille sydämille omituinen kärsivällisyys, ja se kiusallinen välttämättömyys, joka vaatii kumppania biljardissa ja neljättä miestä whist-pelissä, jotka kumpikin suuresti huvittivat vanhaa markiisia ja joista ritari Teodor voittajana riemuitsi, voivat selittää sitä kummallista yhteyttä, joka vallitsi niin peräti erilaisten luonteitten välillä.
III.
Sibylla.
Kreivi ja kreivinna de Vergnes, jotka äidin puolelta olivat Sibyllan iso-vanhemmat ja jotka asuivat omassa komeassa talossaan Pariisissa, suostuivat esteitä tekemättä siihen sopimukseen, minkä Férias'ilaiset heille esittivät sen tapauksen johdosta, joka tuotti näille kummallekin perheelle niin katkeraa surua. Sibyllaa piti sen mukaan ensin kasvatettaman maalla ja sitten hänen piti tulla asumaan de Vergnes'in perheessä, kun hän oli tullut siihen ikään, että hänen tuli hankkia itsellensä korkeampaa sivistystä ja päästä maailman tuttavuuteen, ja että tuli pitää huolta hänen naittamisestaan. Kreivinna de Vergnes, joka yksityisenä ihmisenä rakasti sangen suuresti maailmaa, oli vielä nuori ja luuli itse olevansa vieläkin nuorempi; ilolla hän siis ottikin vastaan sellaisen ehdotuksen, joka lykkäsi tuonnemmaksi hänen iso-äidin toimensa ja sen näkyväisen osoitteen.
Meidän on tunnustaminen, ett'ei Anna Sibylla de Férias'in ensi vuodet tarjoa mitään erityistä huomattavaa. Lapsi oli sangen soma: hänen suuret siniset silmänsä olivat tavallisesti lempeät ja totiset, mutta ne saivat tummemman kiillon, kun hän joutui niiden vallattomien ja kummallisten vihanpuuskien valtaan, jotka aina tyyntyvät imettäjän yksitoikkoisista kehtolauluista. Sibyllalla, totta puhuen, oli yltäkyllin tällaisia mielenliikutuksia, jotka eivät suinkaan ole hänen ikäistensä pääsulona. Eräänä kesä-iltana, kun hän juuri oli pantu kehtoonsa, likelle erästä ikkunaa, joka tavattoman kuuman päivän tähden oli jätetty auki, hän tuli niin rajulle ja pahalle tuulelle, että markiisi ja markiisitar yht'aikaa riensivät huoneesen. Imettäjältä oli loppunut kaikki viihdytyskeinot, eikä hän sanonut enää tietävänsä mitään; markiisitar lauloi, markiisi torui, mutta lapsi huusi vaan huutamistaan ja oli vähältä tukehtua.
— Tätä on mahdoton kestää! markiisi sanoi. On varmaankin nuppineula hänen vaatteissaan; katsokaa, imettäjä!