— Ei, ystäväni, markiisitar sanoi, ei niissä mitään ole; hän tahtoo jotakin.
— No mitä hän sitten tahtoo? Koittakaa sitä keksiä, minä pyydän, sillä, sen sanon vieläkin, tätä ei voi kestää.
— Ystäväni, markiisitar vastasi, joka etevällä äidin älyllä oli huomannut vimmastuneen lapsen katseiden ja käsivarsien suunnan, minä tiedän, mitä hän tahtoo; hän tahtoo tähteä.
— Totta tosiaan, sinä taidat olla oikeassa… Niin, se on selvä… hän tahtoo tähteä!
— Siinä tapauksessa, imettäjä sanoi, on parasta sytyttää paperi, hra markiisi, ja antaa se hänen käteensä.
— Ei, ei, markiisi sanoi, minä en siihen suostu. Muuten ei milloinkaan saa pettää lapsia, enkä minä nytkään noudata hänen oikkuansa. Imettäjä, lisäsi hän ankaralla äänellä, sulkekaa ikkuna.
Kun tämä mullistus oli tapahtunut ja ikkuna oli suljettu, niin Anna Sibylla, hetkisen mietittyänsä, nukkui ja uneksi luultavasti pitävänsä tähteä pienessä puristetussa nyrkissään.
Sittenkuin Sibylla jo saattoi sanoillakin selittää tarkoituksensa, ei enää ollut epäilemistäkään, että tämä pikku olento oli joltakin pahalta haltialta, jota ei ollut muistettu hyvittää lapsen syntymäpäivänä, saanut lahjaksi sellaisen onnettoman ominaisuuden, että hänen ajatuksissaan syntyi mitä hulluimpia mietteitä, joiden tyydyttämistä hän vaati niin ankaralla kiivaudella, että se vastusten kohdatessa saattoi syttyä raivoksikin. Tämä paha taipumus tuotti mitä suurinta iloa rouva de Beaumesnil'ille, joka sen oli ilkeällä mielihyvällä huomannut; markiisitar de Férias'in se taas saattoi epätoivoon.
— Myönnätkö, ystäväni, hän sanoi huokaillen miehellensä, että daimoni on ottanut asuntonsa tähän pikku enkeliin.
— En, rakkaani, vanha markiisi vastasi, en myönnä. On totta, että lapsi tahtoo intohimon kiivaudella sitä, mitä se tahtoo; mutta se on sitä parempi, jos hän tahtoo hyvää. Usein olen huomannut sinun, ystäväni, ihailevan tyttösen ruusunpunaisia, läpikuultavia kynsiä; minä pyydän sinua kuitenkin ottamaan lukuun, että joll'et niistä pidä huolta, ne pian saattavat muuttua hirveiksi petolinnun kynsiksi. Samoin on myöskin niiden ominaisuuksien laita, mitkä luonto on meille antanut: ne ovat kaksiteräisiä aseita, yhtä sopivia hyvään, kuin pahaankin. Mitä vakavammat ja voimakkaammat nämät ominaisuudet ovat, sitä suurempi on niitten tuottama rikkaus, pää-asia on niiden ohjaaminen ja sopusoinnussa pitäminen; ja se on oleva se velvollisuus, joka Sibyllan on täyttäminen itseänsä kohtaan, kun hän kerran itse on päässyt siveellisen vapautensa herraksi. Siihen asti se on oleva meidän velvollisuutemme. Minä olen aina katsonut vanhempia ja kaikkia, joitten pyhänä tehtävänä on lasten kasvattaminen, puoleksi vastuunalaisiksi niistä vaiheista, mitä he lapsille valmistavat. Minulla on se käsitys Jumalan oikeuden tunnosta, että se käy meidän syntiemme alkulähteille saakka, etsii niiden ensimmäisetkin siemen-aiheet ja eroittelee sitten yksityisen elämästä sen, mihin muut ovat olleet syynä, jumalallisen kohtuutensa tarkkuudella. Se tehtävä, johon me olemme sitoutuneet, on epäilemättä raskas taakka; mutta toiselta puolen, rakkaani, on suloista ajatella, että meidän vaikutuksemme lastemme tulevaisuuteen ja onnellisuuteen ei rajoitu tähän elämään, vaan että se kestää ijankaikkisesti. Mitä Sibyllaan tulee, niin minä olen käyttävä kaikkia voimiani, taivuttaakseni ehjänä hänen tahtonsa kallista aarretta, joka on paras hyvä ja verraton ase tässä elämän taistelussa, kaikkeen, mikä on todellista, järjellistä ja mahdollista, vaikka olisinkin mielelläni suonut tämän vaikean tehtävän olevan poissa vanhuuteni hartioilta; sillä minä tunnustan olevani sangen heikko tämän lapsen suhteen, ja minä joutuisin epätoivoon, jos hän pitäisi iso-isäänsä — ainoata isäänsä, mikä hänellä on — kovana ja sydämettömänä miehenä. Jumala kuitenkin tietää ett'en sellainen ole.