— Jumala ja minä! markiisitar sanoi, luoden puolisoonsa kirkkaan silmäyksen, josta säteili ääretön rakkaus.
Näiden kunnon vanhuksien keskustelun keskeytti äkkiarvaamatta puutarhasta kuuluva kimeä huuto, joka kutsui suoraa päätä markiisia panemaan tuumansa käytännössä toimeen. Hän lähti paikalla karvain mielin täyttämään kovaa velvollisuuttansa ja huomasi poikansa tyttären olevan käsin jaloin taistelussa imettäjäänsä vastaan, joka kaksi tai kolme vuotta sitten oli koroitettu hänen koti-opettajattareksensa. Tämä ikävä näky oli erään kalalammikon rannalla, missä kolme neljä komeata joutsenta hiljalleen ja suloisena käveli. Nähdessään iso-isänsä tulevan, Sibylla herkesi huutamasta, ja odotti häntä päättävässä asennossa, säihkyvin silmin ja huulet kiinni puristuneina.
— Mikä täällä on? hra de Férias kysyi.
— Minä tahdon nousta joutsenen selkään, Sibylla vastasi lyhyesti.
— Mitä, joutsenen selkään! markiisi jatkoi. Mitä se sellainen leikki on?
Imettäjä selitti sitten kuinka neiti, ensin annettuaan sangen sievästi leipää joutsenille, oli yht'äkkiä sanonut tahtovansa ratsastaa yhdellä linnuista ja tällaisella kulkuneuvolla lähteä lammikon yli. — Eikö ole totta, hra markiisi, että hän uppoisi?
— Sitä ei tarvitse epäillä, markiisi sanoi, ja hän ansaitsisi, että hän saisi sitä koittaa.
— Ei joutsen uppoa! Sibylla sanoi.
— Jumala on antanut joutsenelle sukeltamis-taidon, mutta sinulle hän ei ole sitä antanut.
— Minä tahdon nousta joutsenen selkään! Sibylla sanoi vavisten.