Samalla hän hyppäsi veneesen ja alkoi päästellä sen köyttä. Mutta vanhuksen äkillinen alttiiksi-antaminen oli herättänyt joukossa jaloa suostumusta, jota eivät enää saattaneet pidättää vaimojen kyyneleet eivätkä rukoukset. Meluava joukko hyökkäsi laiturin reunalle ja kymmenkunta miesääntä huusi yht'aikaa:
— Minä, minä tulen mukaan! Pian! Vanha kalastaja viittasi kädellänsä:
— Ainoastaan kolme airoa kirkkoherran kanssa, hän sanoi, siinä ei ole liikaa, mutta siinä on kyllin!
Kolme miestä astui heti veneesen ja tarttuivat airoihin, sill'aikaa kun kalastaja tarttui vakavasti peräsimeen. Kuului airojen ja hankaimien synnyttämää kolinaa, ja vene lähti rannasta. Tuokion kuluttua nähtiin sen säännöllisesti nousevan ja laskevan lahdelman verrattain tyynissä aalloissa. Mutta sittenkuin se oli mennyt aallonmurtajan ohitse, se kulki eteenpäin vaan säännöttömien nytkäysten avulla, milloin nousten aaltojen harjalle, milloin taas puoleksi häviten laineitten väliin. Katselijat saattoivat enää vaan vaivoin seurata tuota häilyvää, heikkoa venettä, johon heidän mielestänsä tätä nykyä oli suljettuna koko maailman tärkeys. Yö, jota kiiruhti synkkä taivas, oli tulemaisillaan, ja vene katosi pian usvaan ja hämärään.
Yleinen tuska, joka nyt, kun oli jäänyt aivan ilman lohdutuksetta, muuttui tietämättömyyden ja arvelemisen kalvavaksi tyhjyydeksi, suureni suurenemistaan siihen määrään, että se muutamista jo kävi mahdottomaksi kestää. Täytyi viedä pois muutamia vaimoja ja pitää heistä huolta. Hra ja rouva de Férias, jotka pelkäsivät Sibyllan heikkohermoisuutta näiden hirmuisten tapausten tähden, eivät enää myöntyneet lapsen rukouksiin; mutta yksi ainoa Sibyllan sana voitti heidän määräyksensä:
— Antakaa minun olla loppuun saakka, hän sanoi heille, minulla ei sitten ole oleva mitään salaisuuksia, minä tahdon sanoa kaikki.
Hetken polttavasta tuskallisuudesta huolimatta markiisi ja markiisitar eivät saattaneet pidättää sydäntänsä suloisesti sykähtämästä, kun he saattoivat vihdoinkin toivoa, että se salaperäisyys oli haihtuva, joka oli niin monta pitkää kuukautta surettanut heidän elämäänsä. Vaikk'eivät ymmärtäneetkään sitä salaista yhteyttä, mikä näytti olevan olemassa tämän iltaisten tapausten ja Sibyllan häiriytyneitten ajatusten välillä, niin he tunsivat sen kuitenkin liiaksikin voidaksensa epäilläkään hänen lupauksensa varmuudesta ja totuudesta. He tyytyivät siis siihen, että tuottivat vaunuista lisää saaleja ja turkkia, ja lapsi sai, kuten oli pyytänytkin, jäädä loppuun saakka.
Hän nojautui erästä sataman patsasta vastaan, ja hänen väsyneet silmänsä tähystelivät yhä sitä paksua sumua, joka lujan esiripun tavoin ulottui taivaasta merelle saakka. Hänen ympärillänsä oleva joukko, joka enimmäkseen oli vaiti, vaihtoi silloin tällöin keskenänsä pelon ja aran toivon sanoja. Jokaista meren kuohahdusta kuunneltiin tarkasti ja selitettiin suurella levottomuudella. Tuon tuostakin luuli joku kuulleensa kaukaisia ihmis-ääniä, apu-, hätä-, ja kukaties jäähyväis-huutojakin. Muutamat ihmiset, jotka olivat menneet korkealle meren rannalle, palasivat ja sanoivat että meren aaltoileminen loi jonkinlaista valoa kareille, vaan ett'eivät he meren valkoisella pinnalla nähneet jälkeäkään veneestä eivätkä haaksirikkoon joutuneesta laivasta.
Tätä tällaista tuskaa oli jo kestänyt puolitoista tuntia, ja ihmiset sanoivat että puoli siitä ajasta olisi riittänyt haaksirikon paikalle käymiseen, kun eräs jokapäiväinen tapaus hiukan lievensi yleistä jännitystä: oli näet eräs läsnäolevista alkanut riidellä vaimonsa kanssa. Kun he hetkisen olivat ensin hiljaa väitelleet, he viimein alkoivat kovalla äänellä torua. Mies oli ensimmäisinä tarjoutunut seuraamaan toveriansa vanhaa kalastajaa veneesen. Mutta sill'aikaa kun hän riiteli vaimonsa itsepintaisuutta vastaan, vene oli jättänyt hänet. Hän oli ihan lohduttamaton ja, kummallista kyllä, samassa määrässä kuin toivo onnettoman veneen palaamisesta väheni, samassa määrässä hänen huolensa lisääntyi. Mietittyänsä pitkän aikaa asiata, hän ei voinut pidättää itseänsä. Hänen vaimonsa oli syynä hänen jäämiseensä; ilman hänettä hän olisi tuolla merellä toisten kanssa. Hänen tähtensä oli häntä loppuna ikänänsä pidettävä tyhjäntoimittajana, akkana, englantilais-raukkana! Näitä syytöksiä ladellessansa mies yht'äkkiä vaikeni, astui askeleen eteenpäin, näytti kuuntelevan tavattoman tarkkaavaisena: kuoleman hiljaisuus vallitsi heti väkijoukossa.
— Minä olen tahallanikin englantilais-raukka, hän sanoi, joll'en kuule airon loisketta… Mutta se ei voi olla meidän veneemme, sillä en kuule kuin yhden airon.