Kieltävä hyrinä tuli hänelle vastaukseksi.
— Ainakin, sanoi hän, voi koittaa, voi saada siitä varman vakuutuksen… Ystäväni, minä rukoilen teitä… tulkaa kanssani rannalle. Siellä voimme paremmin nähdä, paremmin päättää… Tätä ei totta tosiaan voi kestää!
Riisuen pikaisesti päältänsä pyhät vaatteet, hän lähti kiiruhtamaan kylään vievää polkua myöten väkijoukon seuraamana.
Silloin hra de Férias, joka oli useamman kerran yrittänyt saada Sibyllaa näkemästä tänpäiväisiä surullisia tapauksia, koetti vielä kerran viedä häntä pois linnaan.
— Oi ei! hän sanoi, minä rukoilen teitä… Antakaa minun vielä olla… minä olen niin onnellinen!
— Onnellinenko, lapseni? kysyi hän. — Oi niin, sangen onnellinen!
Ja Sibylla seurasi juosten väkijoukkoa, jättäen iso-isänsä levotoinna miettimään hänen tällaisessa tilaisuudessa lausumansa ajatuksen kummallisuutta.
— Rannalta näky merelle päin oli hirvittävä. Vesiputouksen pauhinalla syöksi raivokkaat aallot rannalle, ja pienen aallonmurtajan suojelemassa lahdekkeessakin aallot kuohuivat tuimasti, tyrskyillen veneitä vastaan, joita ei ollut vedetty kuivalle maalle. Pari kolme niistä oli uponnutkin. Kirkkoherra parka, hänkin näytti hetkisen toivottomalta; mutta hän loi silmäyksen perikadossa olevaan laivaan, jonka mastot näkyivät, ja hän sanoi, tehden äkillisen päätöksen:
— Minä lähden yksin, jos tarvitsee, mutta minä lähden! Ja ennenkuin oli ehditty ajatellakaan pidättää häntä, hän oli jo hypännyt erääsen rantaan sidotuista veneistä. Tämä tapaus nosti uteliaassa joukossa hämmästyksen huudahduksia. Muutamat miehet näyttivät jo arvelevan, mutta heidät ympäröitsivät heti vaimot ja lapset, jotka riippuivat heidän vaatteissansa. — Kuitenkin oli katselijoiden joukossa eräs henkilö, joka oli tähän asti osoittanut tässä yleisessä liikkeessä täydellistä välinpitämättömyyttä. Se oli eräs vanha, kylmäverinen, yrmeä ja pilkallinen kalastaja, jota pidettiin kylän parhaana merimiehenä. Hän käveli rannalla hitain askelin, sininen lakkinsa silmille vedettynä, kädet taskussa ja pieni piippunysä hampaissa. Oli useamman kerran kysytty hänen neuvoansa. Hän oli vaan kohottanut olkapäitään, viitsimättä edes vastata. Tämä kunnon mies keskeytti yht'äkkiä huolettoman kävelynsä; hän otti piipun suustansa, kallisti siitä tuhkan käteensä ja pisti sen taskuunsa.
— Jos kirkkoherra panee nahkansa alttiiksi, hän sanoi, niin kyllä minäkin panen omani!