— Niin, hän on minutkin hyljännyt, lapsi sanoi. Jacques kääntyi ylös nousematta pieneen kirkkoon päin, jolle hän pudisti nyrkkiä. Sitten hän asettui olkapäitänsä kohottaen entiseen asemaansa. Sibylla veti kaappunsa paremmin värisevien hartioittensa yli ja vaipui hänkin synkkiin unelmiinsa.
Tästä hänet äkkiä herättivät kirkkotarhassa olevien vaimojen huudot. Sibylla kavahti heti jaloillensa ja näki sen pienen joukon, joka ei ollut mahtunut kirkkoon sisälle ja joka vanhan tavan mukaan oli asettunut kirkon etehiseen, olevan hämmästystä ja kauhua osoittavassa liikkeessä. Toiset olivat nousseet hautapatsaitten päälle, toiset kirkkopihan aidalle ja kaikki tähystelivät kuumeen tapaisella uteliaisuudella merelle päin. Sibylla huomasi pian tämän hälinän syyn: eräs suuri kalastusvenhe näkyi juuri rannikon niemekkeen kohdalla ja näytti ankarasti taistelevan kovaa tuulta vastaan. Osa sen purjeista oli hävinnyt ja kokemattominkin silmä saattoi heti huomata muitakin hätämerkkiä. Tämä pursi oli kotoisin jostakin läheisestä satamasta, sillä pienen Férias'in sataman ilman ruukitta muurattu aallonmurtaja ei voinut tarjota turvaa kuin vain sangen pienille veneille, jotka muuten kaikki jo eilisestä saakka olivatkin sinne suojaan vetäytyneet. Mutta Férias'in lahdelma saattoi kuitenkin tarjota suhteellisesti suurta turvaa, koska sitä yhdeltä puolen suojeli rivi karia ja syvänteitä, jotka pistivät kauvaksi ulos merelle ja muodostivat jonkinmoisen luonnollisen aallonmurtajan. Vaikka vesi peittikin kolmen korttelin paksulta tätä luoto- ja hietapankko-riviä, niin suojeli se kuitenkin tätä puolta rannikosta meren aalloilta. Tämän luotorivin ohitse koitti näkyvissä oleva laiva purjehtia, sillä selvään näki, että se ainoastaan Férias'in lahdesta enää toivoi pelastusta.
Sillä välin oli kirkko tyhjentynyt ja meluava joukko, keskellä itse kirkkoherra, vielä messupaitaan puettuna, kiiruhti meren rannalle ja katseli tarkkaavaisena vaarassa olevan aluksen toivottomia liikkeitä. Selvästi nähtiin kannella olevat kolme tahi neljä miestä, joista toiset kokivat sitoa jäljellä olevia köyden repaleita, toiset taas ammensivat vettä ämpäreillä, ollen kaikki suonenvedon tapaisessa liikkeessä. Luulipa joku kuulevansa väliin heidän huutojansakin. Hra de Férias ja kirkkoherra, joita näky kovasti liikutti, rukoilivat kylän kalastajia työntämään venettä vesille ja koittamaan viedä apua onnettomille. Mutta markiisin suurimmillakaan lupauksilla ei ollut mitään vaikutusta: sataman paraskin venhe, hänelle vastattiin, menisi parissa minuutissa kumoon sellaisessa myrskyssä. Noita ihmisparkoja kyllä surkuteltiin, mutta kukaan ei tahtonut mennä kuolemaan heidän kanssansa.
Tuulen alentama pursi oli jo puolen tunnin ajan taistellut pienen niemekkeen kohdalla, voimatta päästä sen ohitse, kun yht'äkkiä pari kolme onnistuneempaa liikettä veivät sen tämän turmion kohdan yli, joka yksinään näytti sitä pelastumasta estävän. Rannalta kuului ilohuuto, joka hetkeä myöhemmin muuttui kauhun ja säälin huudahdukseksi: myrsky oli paiskannut venheen juuri niemen kärkeen. Parin, kolmen minuutin ajan tuuli paiskeli sitä teräviä kallion kärkiä vastaan, jotka olivat juuri syvänteen rajalla; sitten se kohosi aallon harjalle, putosi äkkiä pankolle niinkuin haavoitettu eläin, eikä enää kohonnut. Sitä oli suojellut heti hukkumasta ainoastaan kaksi näkymätöintä karia, joitten väliin sen emäpuu näytti takertuneen. Mutta jokainen meren hyrsky, joka peitti sen kokonaan vaahdollansa, oli murtaa sen rannalla kuljeksiviksi laivan pirstaleiksi. Tästä sekasorrosta saattoi vielä eroittaa laivaväen, joista yksi oli heittäytynyt laivan kannelle, toiset taas riippuivat kiinni köysistä. Pikainen loppu heidän tuskillensa oli ainoa, mitä enää saattoi toivottaa noille onnettomille, joiden oli hukkuminen rannasta eroittavan aaltoilevan kuilun ja jo pimenevän meren kamalan ulapan välillä häälyvällä purren jätteellä.
Äänettömyys vallitsi väkijoukossa, joka korkealta meren rannalta katseli tätä julmaa näytelmää: sitä ei häirinnyt muu kuin muutaman naisen nyyhkiminen. Yksi heistä huusi yht'äkkiä rukoilevalla äänellä:
— Kirkkoherra, kirkkoherra!
Heti ymmärrettiin hänen tarkoituksensa. Kuului hiljainen hyväksymisen hyrinä, ja sitten kaikki miehet ottivat lakin päästänsä, ja melkein kaikki laskeutuivat polvillensa. Sibyllaa, joka oli sielunsa koko innolla seurannut tämän näytelmän pienimpiäkin kohtauksia, hämmästytti se liikuttava valo, joka yht'äkkiä kuvastihe kirkkoherran yksinkertaisille kasvoille. Hän oli noussut sille kallion lohkareelle, jolle Sibyllakin vähää ennen oli istuutunut: tuuli puhalsi hänen harmaat hapsensa hänen otsallensa, hänen kalpeat, taivaasen käännetyt kasvonsa ilmaisivat melkein jumalallista uskoa ja surua. Hän ojensi toisen kätensä haaksirikkoisiin päin ja sanoi hiukan vapisevalla, mutta selvällä äänellä:
— Teidät, jotka olette lähellä kuolemaa, — joita minä en tunne, mutta jotka Jumala tuntee, — minä päästän teidät teidän synneistänne, nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen.
Lausuttuansa nämät sanat, joita läsnäolijat liikutettuina olivat kuunnelleet, hän laskeutui polvillensa kalliolle ja oli siinä rukoilevassa asennossa jonkun aikaa. Kun hän nousi ylös ja jälleen tuskallisesti katsahti särkyneesen alukseen, niin hän näki, että se oli vielä jäljellä, vaikka aallot sitä huuhtoivatkin kauhealla voimallansa.
— Mutta koska Jumala, huusi hän, antaa heille vielä vähän armon aikaa, eikö voi mitään tehdä heidän pelastukseksensa? Oletteko ihan varmat siitä, ystäväni?