Ottamatta lukuun rajoituksia, mitkä markiisin viisaus oli katsonut tarpeellisiksi, asiat linnassa kulkivat entistä menoansa. Rauhallinen päivä vieri toisensa perään. Hra ja rouva de Férias jatkoivat yhtä totisina ja tyytyväisinä kuin ennenkin entisiä tapojansa. Sibylla ja miss O'Neil jatkoivat luennoitansa ja kävelyjänsä yhtä säännöllisesti. Kaikki näytti käyvän mitä parhaiten; ainoastaan vanhusten kasvot näyttivät joka aamu enemmän muuttuneilta, ikäänkuin salassa itketyt kyyneleet olisivat joka yö uurtaneet itsellensä yhä syvemmän uran. Samalla leveni levenemistään sinervä kaari Sibyllan pitkien silmäripseitten alapuolella, ja niinpian kun hän oli yksinänsä, hänen päänsä vaipui kuten kuorman painosta. Mitä tulee miss O'Neil'iin, jonka luiseva ruumiinrakennus muutenkin oli kulmikas, niin hänen poskipäänsä kävivät yhä kummallisemman teräviksi.
— Herra, hän sanoi eräänä päivänä abboti Renaud'ille, joka oli pitkittänyt käyntejään linnassa oikean kristityn itsensäkieltämyksellä, te näette, mitä tapahtuu: täällä on jokin turmiollinen arvoitus, jokin sfinksi, joka nielee meidät kaikki. Nyt on enää vaan kysymyksenä, kuka meistä ensimmäisenä sortuu, ja minä rukoilen Jumalaa, että se olisin minä.
VII.
Pursi.
Syksyn ensi päivät olivat tulleet. Oli sunnuntai. Hra ja rouva de Férias, jotka olivat kutsutut pappilaan päivälliselle, olivat lähettäneet vaununsa aamulla takaisin ja käskeneet tulemaan heitä noutamaan iltamessun jälkeen. Vähää ennen sanottua aikaa vaunut pysähtyivät kylän ainoalle kadulle; Sibylla astui niistä alas. Hän oli käyttänyt hyväksensä vaunujen palausta mennäksensä katselemaan korkealta meren rannalta vuoden suurta kohovettä, jonka voiman teki kahta suuremmaksi jo eilisestä saakka pauhaava, ankara myrsky. Lapsi, joka oli hiukan uuvuksissa, kiipesi vaivalloisesti ylös mäen rinnettä, saapui kovin hengästyneenä kukkulalle ja kulkien pitkin kirkkotarhan aidan vierustaa hän eteni aina uloinna mereen pistäville kallioille saakka. Näitten kallioiden keskellä hän näki Jacques Féray'n tutut kasvot. Hän istui, nojaten kyynärpäitänsä polviaan vastaan, ja kämmenillänsä tukien poskipäitään, sekä katseli merta. Sibylla kosketti häntä olkapäähän. Mielipuoli mietiskelyissänsä häiriintyneenä loi sivullensa hurjistuneen silmäyksen, joka heti lauhtui, kun hän huomasi Sibyllan. Hän vetäytyi hiukan syrjälle ikäänkuin tehdäksensä hänellekin tilaa, ja otti entisen vakavan asentonsa.
Heidän edessänsä oli aava meren sinivihreä ulappa, pauhaavana, rauhatonna, peloittavana. Tuhannet aallot syöksyivät, kohotellen vaahtoista päätään, rantoja vastaan ja huuhtoivat niitä kumeasti ja peloittavasti kohisten, johon kohinaan yhtyi vinhan tuulen valittava viuhina ja kirkosta tuon tuostakin kuuluva pyhä veisaaminen. Sumea syksytaivas, jolle alkoi levitä pilviä, paksuja kuin tulipalojen savu, antoi tälle näylle surumielisen jopa kolkonkin karvan.
Tuokion ääneti katseltuansa Sibylla tarttui mielipuolen käteen. Tämä loi levottoman katseen häneen.
— Jacques raukka, hän sanoi, me olemme sangen onnettomat.
Jacques nyökkäsi surullisesti päätään myöntymisen osoitteeksi.
— Jumala on hyljännyt meidät, Jacques parka! —, Teidätkin? hän hiljaa sanoi.