— Lapseni, markiisi sanoi astuessaan alas vaunusta, sinä olet väsyksissä. Jos tahdot, niin me odotamme huomiseen, mitä sinulla on meille sanottavaa.
— Oi ei! hän vastasi vilkkaasti, te olette jo liiaksikin odottaneet; minä kerron heti.
Markiisittaren siniseen kamariin tehtiin heti iloinen tuli, ja Sibylla, joka oli istuutunut matolle vanhusten jalkojen juureen, avasi heille sydämensä. Hänen kertomuksensa oli pitkä. Sen saattaa supistaa muutamaan sanaan. Lukija muuten on asian oikean laidan jo arvannutkin. Sibyllan uskonnollista intoa oli haavoittanut ja hämmästyttänyt tuon ahdasmielisen hartauden poikamaisuus, ja muutamat sopimattomat tapaukset olivat loukanneet hänen ajatustensa puhtautta. Häntä oli häirinnyt hänen vakuutuksessansa törkeä tapa ja sopimattomat sanat, ja hän oli sen tähden ruvennut epäilemään, oliko hänen vanhempiensa uskonto, — sillä olihan niitä kaksi, — oikea uskonto ja tokko rouva de Beaumesnil'in hyvä Jumala oli parempi kuin mies O'Neil'inkaan Jumala. Kun tällainen ajatus kerran oli herännyt niin vilkkaassa ja niin hennossa sielussa, niin se oli julmasti sitä kalvanut.
Kun Sibylla kerran oli alkanut epäillä luonnollisia oppaitaan, niin hän, kuten hän itse sanoi, tunsi olevansa niin surullinen ja niin hyljätty, kuin jos hän olisi ollut meren pohjassa. Hän oli toivottanut itsellensä kuolemaa. Hän tunnusti että hän, hakiessaan epäilyksellensä kumoavaa syytä, oli suuresti pettynyt kirkkoherran hyväntahtoisuuden ja hiukan omituisten tapojen suhteen, koska hänen jokapäiväiset piirteensä niin suuresti poikkesivat siitä ideaalisesta kuvasta, joka hänellä oli papista ja apostolista: mutta tänä iltana abotti Renaud oli yht'äkkiä kokonaan muuttunut hänen silmissänsä. Silloin kun hän hengenvaarassa oleville merimiehille oli rukoillut Jumalan armoa, kun hän yksinään oli luvannut lähteä onnettomien avuksi, hän oli ymmärtänyt, että ainoastaan oikea Jumala ja oikea usko voi herättää niin yleviä sanoja ja niin ylevää alttiiksiantamista. Tästä hetkestä saakka Sibylla tunsi jälleen luottavansa isäinsä uskontoon, jos kohta olikin vielä seikkoja, jotka häiritsivät hänen ajatuksiansa.
Markiisi ja markiisitar olivat kuunnelleet Sibyllan tunnustusta sydämensä sanomattomaksi lohdutukseksi.
— Lemmikkini, sanoi hra de Férias, kun hän oli lopettanut puheensa, — sillä siihen saakka hän ei ollut häntä keskeyttänyt muulla kuin hyväilemisellänsä ja hymyilyllänsä, — sinä tahdot aina vaan nousta joutsenen selkään; sinä tahdot mahdotonta. Minä pelkään, että se on oleva sinun elämäsi loukkauskivenä. Sinussa on syntynyt tänään totuutta etsiessäsi, ja sinussa on syntyvä vast'edeskin onnea etsiessäsi, tuollainen täydellisyyden unelma, joka kyllä on jalo, mutta joka tuo mukanansa paljon erehdyksiä ja pettymystä. Puhuakseni ainoastaan siitä, mikä nyt on meitä huolettanut, lapseni, sellainen uskonto, jonka mukaan Jumalaa palvellaan niin jumalallisesti kuin enkelit, sellainen uskonto on olemassa vaan taivaassa. Mutta me elämme maan päällä, ja täydellisinkin uskonto saattaa täällä saada vaan vailinaisen muodon, sillä ihmiset antavat sen sille. Ajattele tätä Sibylla, äläkä milloinkaan syytä Jumalaa heikkoudesta tai tietämättömyydestä palvelijainsa suhteen. Tällä en, tyttäreni tahdo sanoa, että hyväksyn kaikki muodot, missä hurskaus tässä maailmassa esiintyy. Niiden joukossa on paljon surettavia, jopa turmiollisiakin. Minä olen niitä, jotka tahtovat vapauttaa uskonnon ulkonaisista menoista, liiallisista tempuista, ja sopimattomasta ulkokultaisuudesta, jotka minun mielestäni, niinkuin sinunkin, saastuttavat sen pyhiä alttareja. Mutta minun ijälläni ollaan kärsiväisempiä kuin sinun. Vast'edes olet kohtuullisempi, kun olet myöntyväisempi. Sinä olet antava anteeksi monelle vakavalle sydämelle, jopa taikauskoisellekin, sillä sekin tarkoittaa Jumalan kunnioittamista. Mene nyt, tyttäreni, levolle; mene nauttimaan sitä rauhaa, minkä olet meille antanut.
Sibylla ei kuitenkaan lähtenyt valkoiselle vuoteellensa, ennenkuin hän oli syleillyt miss O'Neil'ia ja parilla sanalla ilmoittanut hänelle äskeisiä tapauksia. Miss O'Neil otti heti harppunsa, joka oli ollut surullisesti hyljättynä useampia kuukausia, ja kun sen suloiset säveleet yhtyivät yön tuulen hiljaiseen huminaan, niin linnan asukasten sydämissä heräsi suloisia ajatuksia taivaallisesta onnesta, järvistä ja kuutamoista.
VIII.
Pappila.
Seuraavana päivänä auringon kirkkaat säteet kimaltelivat kosteissa kangaskanervissa vuorilla. Hra ja rouva de Férias astuivat jo aamulla vaunuihinsa ja lähtivät kylään katsomaan haaksirikkoon joutuneita merimiehiä. Ohimennessä he jättivät Sibyllan erään pienen puutarhan portille, joka mäen eteläiselle rinteelle, vähän matkan päähän kirkosta, muodosti suloisen kosteikon. Porttia verhoavien köynnösten läpi saattoi puutarhan perällä nähdä pienen rakennuksen, jonka valkoisilla ikkunoilla kaunistettuja seiniä peittivät viiniköynnökset. Sibylla soitti kelloa ja avaamaan tuli kirkkoherra. Hänellä oli yllänsä hänen sunnuntaikauhtanansa, jonka liepeet olivat huolellisesti ylennetyt. Hänellä oli kädessä jokin puutarhan työkaluista, joka putosi hänen käsistänsä, kun hän tunsi Sibyllan.