Herttua de Sauves astui hitaasti likemmäksi häntä ja pysähtyi kahden askeleen päähän.
— Mitä hullutuksia! hän sanoi ankarasti, mikä sinua oikein vaivaa?
— Ei mikään, paitsi se mitä sanoin: Minä tunnen olevani heikko ja rukoilen sinua minua tukemaan.
Herttuan kasvot vääntyivät ja kävivät lyijynharmaiksi; kauhea viha leimusi hänen silmistänsä. Nuori vaimo, jonka tämä loiste ikäänkuin sokaisi, näytti taintuvan, kaatui sohvalle ja jäi siihen peräti uupuneena.
Herttua jätti hänet säälimättä tähän asemaan, pani kätensä rinnallensa ja alkoi pitkin askelin harppailla huoneen toisesta päästä toiseen. Hänen vaimonsa katseli häntä arasti, ja rukoilevasti. Kymmeneen minuuttiin ei huoneessa kuulunut muuta ääntä kuin herttuan jalkojen yksitoikkoinen kopina. Yht'äkkiä hän teki käännöksen ja meni sohvan luo. Nuori herttuatar hypähti suonenvedon tapaisella nopeudella ylös. Herttua tarttui hänen käsiinsä, katseli häntä kasvoihin ja sanoi hänelle soinnukkaalla, mielenliikutuksesta hiukan sortuneella äänellänsä:
— Sinä olet kunniallinen vaimo!… Minä kiitän sinua.
Blanche raukka huudahti hiljaa kuin lapsi, kuultuansa nämät sanat, heittäytyi miehensä kaulaan ja nyyhki vavisten kauvan hänen rinnallansa. Herttua pyyhki salaa sormellansa muutamia kyyneleitä, jotka vierivät hänen kalpeille poskillensa. Tuokion päästä hän sanoi:
— Minä jätän sinut, pikku kultaseni; me tarvitsemme kumpikin aikaa rauhoittuaksemme; mutta luonnollistahan se on, että maalle mennessäni otan sinut mukaani?
— Ainako? Blanche sopersi.
— Aina.