Herttuatar nousi ja sanoi vakavasti, nojaten toisella kädellänsä erästä tuolia vastaan.
— Ystäväni, älä jätä minua niin usein… taikka muuttamatta ensinkään tapojasi, vie minutkin maalle joka kerta kun itsekin menet… Sinä tekisit minut siten sangen onnelliseksi.
Herra de Sauves, joka seisoi vähän matkan päässä, hengitti syvään.
— Etkö ole sitten onnellinen? hän sanoi luoden häneen vakavan katseen.
— En varsin, Blanche sanoi. Olen liian nuori voidakseni niin usein olla yksinäni, kuin olen. Minä tarvitsen paljon rakkautta… Elämälläni ei ole tässä suhteessa kylläksi tyydytystä;… siinä on aukkoja joita minun on vaikea täyttää.
— Ah! herttua sanoi kärsimättömästi, tässä meillä nyt on siis romaani, vai mitä?… Entä lapsesi, eivätkö hekään ole mitään?
— Minä heitä jumaloin… Mutta usko minua, ystäväni, se ei riitä täyttämään minun ikäiseni sydäntä.
— En minä ensinkään ymmärrä tuollaista kiertelemistä! herttua huudahti. Joll'et nykyisessä tilassasi ole onnellinen, niin olet tavattoman kiittämätöin taivasta ja minua kohtaan! Sinun onnettomuutesi on pelkkiä romaanien unelmia, enkä minä myönny sitä parantamaan… Olisi naurettavaa ja hankalaa kuljettaa teitä kahdesti viikossa maalla… niinkuin ruokasäkkiä! Se on järjetöntä eikä käy päinsä!
Nuori herttuatar mietti hetkisen äänetöinnä ja loi sitten kosteat silmänsä mieheensä.
— Ystäväni, hän sanoi puoliääneen, älä minua väärin ymmärrä, minä rukoilen sinua: niin täytyy tapahtua!