— Oi me olemme sangen hyvät ystävät! Oletko siitä pahoillasi?
— Päin vastoin, hän on nuori tyttö, joka minua suuresti miellyttää. Paitsi sitä että hän on erittäin sievä, hänen puhetapansa on vallan mainio ja minä luulen että häntä pidetään suuressa arvossa. Mitä juteltavaa teillä oli kahdenkesken?
Herttuatar kokosi koko rohkeutensa.
— Minä kerroin hänelle surujani, hän sanoi.
— Surujasi? herttua kysyi nauraen. Sinulla on suruja, nuori nainen?… Sinulla Blanche raukka, on suruja?
— Sangen suuria.
— Oi, Jumala paratkoon! herttua sanoi totisena haistellen ruusuansa.
— Neiti de Férias, herttuatar jatkoi, neuvoi minua uskomaan niitä sinulle… Hän väittää, että sinulla on jalo sydän!…
Menettämättä laisinkaan tyyneyttänsä; herttua tunsi kuitenkin veren virtaavan nopeammin suonissansa.
— Oikeenko totta? hän sanoi. Kas vaan, tuo nuori, tyttö? No en juuri itse tiedä, onko minulla jalo sydän, mutta neuvo tuntuu minusta viisaalta, ja minä olen siitä neiti de Férias'ille kiitollinen.