— No hyvä, lupaatko puhutella häntä tänä iltana? Herttuatar vavahti.
— Minä kuulen hänen tulevan, hän sanoi.
— Lupaa heti puhutella häntä, Sibylla sanoi vilkkaasti. Ja kun Blanche viivytteli, hän nosti sormensa ja lisäsi:
— Lupaa pian, tai en rakasta sinua enää!
— Minä lupaan! herttuatar sanoi kietoen käsivartensa hänen kaulansa ympäri… Lähde… hyvästi huomiseen!
Herttua avasi samassa oven ja näki molempien nuorten naisten hartaan syleilyn; hän tervehti mitä kohteliaimmin Sibyllaa, joka lähti heti.
Herra de Sauves, joka ei ollut eilispäivän lapsi, niinkuin sanotaan, oli ensi silmäyksellä huomannut herttuattaren piirteissä vallitsevan häiriön ja mielenliikutuksen. Hän alkoi hämärästi aavistaa jonkun murheen vallitsevan huoneessansa ja hän tuli huonolle tuulelle niinkuin ainakin mies, joka, kuullessaan myrskyn kaukaista pauhinaa, tuntee jo ilmassa ukkosen hajua. Peittäen tätä vastenmielistä tunnetta tavallisella herttuallisella iloisuudellansa, hän suuteli hymyilevillä huulillansa pienen suloisen vaimonsa otsaa.
— Tapasin juuri lapsesi Tuileriassa.
Sitten hän pyörähti viereisessä huoneessa, hyräili ja haisteli muutamia kukkia. Hän katkaisi yhden ruusun, pisti sen huolettomasti napinläpeensä ja sanoi:
— En tiennyt sinun ja neiti de Fériasin välin olevan niin hyvän kultaseni!