— Jos te kääntyisitte hänen puoleensa hänen kunniansa nimessä? Onko hänellä sitä?
— On, kyllä hänellä on! herttuatar sanoi innokkaasti.
— Jos te sanoisitte hänelle, kuinka paljon onnettomuutta hän teille saattaa… jos pyytäisitte vakavasti häntä lähtemään pois?
— Luuletteko niin? Blanche sanoi häntä keskeyttäen. Vaan ei se käy!… minä en sitä osaa… en sitä voi… Ei, ei, ei niin, minä rukoilen sinua!… Ja minä rukoilen sinua vielä, jos rakastat minua, niin sinuttele minua, niinkuin minäkin sinua!
Sibylla suuteli hänen otsaansa suloisesti ja sitten hän loi ihanat silmänsä alas, muuttui jälleen vakavaksi ja näytti vaipuvan syviin mietteisin.
— Minä tekisin, hän sanoi tuokion kuluttua, näin: kääntyisin varsin yksinkertaisesti puolisoni puoleen. Puhumatta ensinkään erityisseikoista ja mainitsematta mitään nimeä, minä sanoisin hänelle, että olen häiriötilassa, että turvaan häneen, että liian suuri yksinäisyyteni vaikuttaa minuun pahaa, ja että minä pyydän häntä minua enää hyljäämästä sekä sallimaan minun seurata häntä. Minä sanoisin hänelle, että velvollisuus, jonka vertauskuvana hän on hänelle, on niinkuin risti, että se on hyvä olemassa aina silmien edessä, jotta se olisi aina sydämessä. Herttua on epäilemättä jalomielinen mies;… hän on käsittävä asian, ja te olisitte pelastettu.
— No hyvä… tämä on parempi, herttuatar sanoi. Niin, se on totta, herttua on jalosydäminen mies… ja minä luulen, että olisin häntä rakastanut, jos hän olisi tahtonut… Olen sitä usein koettanut; mutta minä tiedän, että olen hänestä niin vähäpätöinen… lapsi! Hän ei minua tunne!… No niin, minä tahdon tätä ajatella!
— Sitä ei saa ajatella, Sibylla puuttui puheesen, vaan se täytyy tehdä… Onko puolisosi Pariisissa.
Nuori herttuatar hymyili kuullessansa tätä tutun-omaista puhuttelutapaa.
— Se on oikein! hän sanoi… Niin, hän on Pariisissa.