Blanche loi häneen sivultapäin pikaisen katseen ja sanoi:
— Niin, hän on palannut… ja sanalla sanoen, minä olen huomannut, että vielä häntä sangen sokeasti rakastan… enkä ole voinut sitä häneltä salata… ja kärsien tällaista tuskaa, sillä minä itsessäni kammon pahaa, olin vähällä joutua turmioon… auttamattomaan turmioon, kun Jumala on antanut minulle rohkeutta heittäytyä sinun käsiisi, enkelini!…
Ja hän syleili kerran vielä Sibyllaa kaikin voimin. Sitten jatkoi hän:
— Lemmikkini, teillä on koko minun luottamukseni; minä käsitän täydellisesti, mitä te olette, ja minä tahdon tehdä, mitä te määräätte… No niin, sanokaa… mitä tekisitte minun sijassani?
Niitten mietteitten, arvelujen ja mielikuvailujen valtaamana, joihin herttuattaren kertomus oli Sibyllan vajottanut, hänellä oli suuri vaiva kootessaan ajatuksiansa niin selvälle, että hän arvokkaasti saattaisi toimittaa sitä tehtäväänsä, mihin hän oli määrätty. Hän onnistui siinä kuitenkin, vaikka hänen ensi sanansa tosin vielä ilmaisivat hiukan hänen omatakeista huoltansa.
— Mutta, hän sanoi, te pidätte minua liian hyvänä… ja minä olen varsin hämmästyksissäni… ja sitten vielä tämä kaikki on minulle niin uutta! Minua liikuttaa kuitenkin suuresti teidän luottamuksenne, ja minä tahtoisin kaikesta sielustani siihen vastata… Katsokaamme… minusta tuntuu… tuo joku… rakastaako hän puolestansa teitä?
Blanche pudisti surullisesti päätänsä ja sanoi:
— Ei paljon, pelkään minä!
Ja lisäsi sitten heti tointuen:
— Minä luulen!