— Neiti, neiti Sibylla, — ja hän lausui nämät sanat kummallisella painolla, — tahdotteko olla ystäväni?
— Oi, sydämeni pohjasta! Sibylla sanoi.
Blanche katseli häntä vielä, sitten hän heittäytyi hänen kaulaansa ja puristi häntä rintaansa vasten, niin että hän oli tukehtua. Hän vei hänet sitten eräälle sohvalle ja kätkien päänsä Sibyllan syliin, hän alkoi nyyhkiä, sekoittaen kyyneleihinsä katkonaisia sanoja:
— Oi Jumala!… minä rakastan teitä!… minä tahdon teitä rakastaa… Olkaa hyvä minulle… Rakastakaa minua, rakastatteko? Minä kaipaan niin suuresti rakkautta!
Kun tämä ihastus oli hiukan tyyntynyt, pieni herttuatar sanoi, puristaen yhä uuden ystävänsä käsiä ja koettaen hymyillä:
— Teidän ei tarvitse tietää, mitä teille tapahtuu, sydänkäpyseni… sen saatte sittemmin tietää!… Rakastakaa nyt vaan luottamuksella minua… minä vakuutan, että sen ansaitsen… ja pelastakaa minut… se on tärkeämpi!
— Pelastaa teidät? Sibylla kummasteli.
— Niin!… olen varma, että sen voitte… Te olette sangen viisas ja hyvä, minä luotan teihin! Älkää vaan minua halveksiko!… Minä olen paljon kärsinyt, paljon taistellut, minä vakuutan teille… Ja muuten saatan vielä punehtumatta katsella teidän kauniita silmiänne… Kuulkaa minua. Kun menin naimisiin, rakastin jotakuta… olin häntä jo kauvan… oi, aina rakastanut! sillä siitä saakka, kun minulla on ollut yksikin tunne sydämessäni, hän sen oli herättänyt. Minä toivoin tulla hänen puolisoksensa, ja minun annettiin sitä toivoa — olkoon se puolustuksekseni sanottu! — mutta hän ei nähnyt mitään tai ei tahtonut nähdä mitään… Hän lähti… sangen kauvaksi! Luulin, ett'ei hän enää milloinkaan palaa!… Minä katsoin onneni menneeksi… menin naimisiin mieheni kanssa.
Hetkisen aikaa vallitsi hämmästyksen äänettömyyttä; pieni herttuatar näytti tässä kohden tavanneen mitä suurimman vaikeuden luottamuksessansa. Voittaen väkisin ajatustensa suuren häiriön, Sibylla puristi melkein liian innokkaasti ystävänsä kättä ja sanoi:
— Rohkeutta, ystäväni… Ja tuo joku on palannut, eikö niin?