— Enkö voi teille missään suhteessa olla hyödyksi? Sibylla kysyi jälleen arasti.
— Ette, neiti; kiitoksia.
Sibylla tunsi silmiinsä nousevan kyyneleet, kun hänen apunsa oli niin kylmästi hyljätty. Hän kumarsi pikaisesti, heitti hunnun kasvoillensa ja lähti, antaen merkin palvelijalle, kirkon ovelle päin. Hän oli juuri astumaisillaan ulos, kun joku nyhkäsi keveästi kädellänsä hänen käsivarttansa ja saattoi hänet katsomaan taaksensa: hän näki nuoren herttuattaren, jota näytti liikuttavan varsin uusi tunne.
— Neitiseni, Blanche sanoi, olenko loukannut teitä?
— Hiukan, Sibylla sanoi hymyillen.
— Suokaa anteeksi, nuori vaimo jatkoi. Minä olen niin onneton!… Tulkaa luokseni tänään kello kaksi, tuletteko?… Kysykää minua… ainoastaan minua!
— Kyllä, rouva, Sibylla sanoi, jonka sydän oli äkkiä alkanut rauhattomasti sykkiä, minä tulen.
Blanche tarttui Sibyllan käteen, puristi sitä kuumeentapaisesti ja lähti.
Aamu oli pitkä neiti de Férias'in mielestä. Huolimatta siitä suuresta tietämättömyydestä, missä hän oli, jokin hämärä aavistus näytti hänessä heräävän siitä, että hän oli lähellä tulevaisen elämänsä tärkeintä ja arkatuntoisinta kohtaa. Kun hän määrätyllä ajalla tuli rouva de Sauves'in asuntoon, niin hän tunsi mielessänsä tuskansekaista liikutusta.
Nuori herttuatar, nähdessään hänen tulevan, juoksi häntä vastaan. Hänen silmissänsä, joissa vielä näkyi kyynelten jälkiä, oli kummallinen loiste. Hän tarttui nuoren tytön molempiin käsiin, katseli häntä tarkkaan sanaakaan sanomatta ja lausui sitten, vetäen häntä likemmäksi puoleensa: