— En tiedä, Raoul vastasi; eräs lapsi, jota muinoin katselin parin minuutin ajan, ja joka, jos hän enää on elossa, on varmaankin jumalallinen olento. Sitten hän kertoi serkullensa, kuinka hän oli tavannut Sibyllan Haltiakallion luona, sekä mainitsi heidän lyhyen keskustelunsa pienimmätki kohdat.
— Pienen kauppalan ja sen läheisen linnan nimi on mennyt mielestäni, hän lisäsi, tai kenties en ole sitä kuullutkaan, sillä minä poikkesin vain ohimennen niille seuduille; mutta monta monituista kertaa on mieleni tehnyt sinne jälleen mennä… mutta sitten jokapäiväisen elämän toimet… asian hullumaisuus… ja pelko tulla toivoissani petetyksi ovat minua siitä pidättäneet… On omituista, että kaikista matkamuistelmistani, joita minulla onkin paljon, tämä on elävimpänä ja suloisimpana mieleeni painunut… Tässä lapsessa oli varmaan jotakin tavatonta, jotakin ylenluonnollista!
Hän alkoi puhua yhä laveammin ja yhä innokkaammin tästä aineesta eikä lakannut, ennenkuin hän näki Blanche'n otsan peittyvän synkkään varjoon.
On ymmärrettävää, millä ylenpalttisella varovaisuudella ja viekkaudella nuori herttuatar koki tästä päivästä lähtien poistaa neiti de Férias'ia innostuneen serkkunsa näkyvistä. Hän ei kutsunut Raoul'ia luoksensa paitsi silloin, kun hän oli melkein ihan varma siitä, ett'ei Sibylla sinne tullut, ja hän tapasi häntä mieluummin rouva Guy-Ferrand'in luona, jonka kanssa rouva de Vergnes ei seurustellut. — Klotilda puolestansa, vaikk'ei hän tiennyt siitä salaisuudesta, minkä sattumus oli ilmaissut hänen ystävättärellensä Blanche'lle, koitti yhtä suurella huolella estää heitä toisiansa tapaamasta, sillä Sibyllan sulous ja lumoova kauneus antoivat hänelle riittävästi syytä pelkäämään uusia vaaroja. Kun herra de Chalys ei käynyt ulkopuolella omaa työhuonettansa ja kumppaliensa seuraa muualla kuin de Sauves'in perheessä ja nuoren paroonittaren luona, niin näytti siis todennäköiseltä, ett'ei Sibyllan eikä hänen maalarinsa ollut suotu milloinkaan tavata toisiansa tässä maailmassa, kun aivan arvaamaton seikka mursi sen taikavoiman, mikä heitä erotti.
V.
Madeleine-kirkko.
Neiti de Férias oli eräänä aamuna mennyt isoäitinsä vanhan palvelijan kanssa kuulemaan messua Madeleine-kirkkoon, jonka seurakuntaan hän kuului. Hän huomasi muutaman askeleen päässä itsestänsä herttuatar Blanche'n, joka oli syvään mietiskelyyn vaipuneena laskeutunut polvillensa erääsen rukoustuoliin eikä näyttänyt häntä huomaavan. Sibylla oli edellisenä iltana ollut de Sauves'in perheessä ja oli siellä nuoren herttuattaren puolelta saanut tavallista selvempiä osotteita siitä samalla kertaa ystävällisestä ja kylmästä kohtelusta, jonka merkitys oli hänelle salaisuus, vaan jonka lukija jo ymmärtää. Odottamattansa tavatessaan Blanche'n tässä pyhässä paikassa, hän joutui hiukan hämillensä, kun muisteli niitä ajatuksia ja tunteita, jotka jonkun aikaa olivat suuressa määrin hänessä vallinneet. Hän vaipui kuitenkin heti hurskaasen levollisuuteen ja hänet herätti siitä vasta hiljainen nyyhkyttäminen, joka kuului hänen läheltänsä. Messu päättyi ja kirkko tuli melkein tyhjäksi. Kun Sibylla uteliaasti katsahti ympärillensä, niin hänen ei ollut vaikeata huomata, että se oli nuori herttuatar, joka itki. Hän peitti käsillään kasvojansa, ja hänen hansikkaansa olivat kastuneet kyynelistä. Neiti de Férias lähestyi heti häntä ja sanoi hänelle mitä hellimmällä äänellä:
— Suokaa anteeksi… onko teillä tuskia?
Blanche kohotti äkkiä päätänsä ja, katsahdettuansa häneen kyyneleisillä silmillänsä, hän sanoi hämmästyksen ja vihan sekaisella, kuivalla äänellä:
— Ei, neitiseni.