— Kreivi Raoul de Chalys, serkkuni, hän sanoi. Sitten hän kääntyi Raoul'iin päin.
— Neiti Sibylla de Férias, minun ystäväni! Blanchen ei ollut ensinkään vaikea ymmärtää sitä suurta hämmästystä, joka kuvautui hänen serkkunsa kasvoille; ja ihastukseksensa hän tunsi Sibyllan käden yht'äkkiä ruvenneen vapisemaan ja lujemmin nojautumaan hänen käteensä. Hän vei hänet heti aivan vastaiselle puolelle salia, istuutui hänen viereensä ja sanoi hänelle luoden häneen samalla kertaa iloisen ja uteliaan silmäyksen:
— Toinnu, ystäväni, ei se ole mitään;… mutta kuinka olet voinut hänet tuntea niin monen vuoden kuluttua? Selitäppäs se minulle.
— En tiedä… jupisi Sibylla: luullakseni tuo sinun salaperäinen puuhasi minun hiuksieni suhteen on saattanut minut tätä aavistamaan… Mutta kuka on saattanut sinulle jutella tämän kaiken?
— Arvaa!
— Se on mahdotonta!
— Oletko kylliksi tointunut tanssiaksesi yhden valssin?
— Valssin?… minkätähden?
— Tullaksesi hiukan punaisemmaksi… noin suuri kalpeus ei sovi niin kauniille kuin sinä!
Blanche kutsui miestänsä, joka juuri kulki ohitse.