— Lähellä mertako?
— Jotensakin.
— Ja hän on myöskin serkkuni ystävä?
— Niin näyttää!
— Asuuko hän Pariisissa?
— Luullakseni ei. Hän on täällä vaan väliaikaisesti.
— Kuinka kauvan?
— Oi Jumalani!… Tehkää hyvin ja kysykää häneltä itseltänsä.
— Suokaa anteeksi!… minä luulen, että olen ennen tuntenut hänen perheensä… Muuten se ei merkitse mitään. Etupäässä minä haluaisin vakuuttaa teille, että se on totta, mitä minun oli kunnia teistä lausua… Se kuva, minkä hätimältä piirsin teidän luostarinne esihuoneessa, on aina ollut muassani… ja, jos jokin onnettomuus olisi minua kohdannut, se olisi mennyt kanssani hautaan…
Klotilda alkoi hymyillä ja leikkiä viuhkaimellansa.