Valssi loppui samassa; Raoul ei ehtinyt muuta kuin lukea nuoren vaimon silmistä hänen jalon päätöksensä varmuuden. Hän nousi, kumartui herttuattaren puoleen ja sanoi, osottaen liikkeillänsä, silmillänsä ja äänellänsä sitä arvon-antamista, mikä miehen sydämelle on mahdollinen.
— Blanche, minä kunnioitan teitä!
Sibylla oli istuutunut vanhalle paikallensa, ja kreivi aikoi vetäytyä pois, kun herttuatar kutsui häntä takaisin.
— Älkää toki lähtekö tiehenne, serkkuni… olkaa neiti de Férias'in seurana… sill'aikaa kun menen teetä toimittamaan. Hänessäkin on hiukan taitelijan vikaa… ymmärrättehän te… puhukaa hänelle maalaamisesta, matkoista, lehdoista, kallioista, lähteistä j.n.e!
Raoul kumarsi, istui herttuattaren paikalle vasten tavallisuutta hiukan kömpelön ja aran näköisenä ja sanoi toinnuttuansa ensi hämmästyksestänsä:
— Totta tosiaan, neitiseni, minä en osaa valehdella… Entä te sitten?
— En luullakseni minäkään.
— Minun on ollut kunnia saada suudella teidän kättänne noin kaksitoista vuotta takaperin erään kallion luona, josta valui vettä erääsen lähteesen… Muistatteko sitä vielä?
— Muistan, herra, Sibylla vastasi, luoden häneen siniset silmänsä, joissa loisti iloinen hymy.
— Te muistatte sen!… Mutta sehän voi tuskin olla mahdollista!