— Se on kuitenkin varsin yksinkertaista: minun elämässäni ei ole ollut paljon seikkailuja ja minun kohtaamiseni teidät iso-isäni puistossa oli yksi niitä harvoja. Pienimmätkin muistot lapsuuteni ensi ajoilta ovat vielä sangen elävinä mielessäni…
— Minä pelästytin teitä suuresti, vai kuinka?
— Kyllä vähän ensiksi…
— Minä muistan vielä, millainen olitte silloin valkoisine sauvoinenne ja kummallisine seppelinenne… melkein samallainen kuin nytkin, eikö niin?
— Mitä nykyisyyteen tulee, Sibylla sanoi, kohottaen hiukan sormiaan ja ylpeätä päätänsä, niin minun täytyy teille tunnustaa, ett'en itse ole keksinyt pääkoristeitani ja ett'en ensinkään silloin tiennyt, kun näitä minulle laitettiin, siitä ilosta, mikä on tullut osakseni tänä iltana.
Sibyllan äänessä ja sanoissa oli ollut heidän keskustelunsa alusta saakka jotakin peittelemätöintä mutta samalla myöskin jotakin kainoa, mikä suuresti hämmästytti kreivi Raoul'ia, joka tunsi ihmisten pienimmätkin mielenvaiheet. Muuten hän huomasi heti, katsellessansa näitä harvinaisen yleviä kasvoja, niissä oikein kosolta piirteitä, jotka häntä ihastuttivat. Hänet valtasi kokonaan tuo hurmaava kaunotar, jonka jo kauneudellaankin täytyi herättää erityistä huomiota taiteilijan silmissä ja sydämessä, ja hän tunsi vastustamatonta myötätuntoisuutta neiti de Férias'ia kohtaan ja hän päätti, jättämättä mitään toivoa huomispäivän näkemiseen, voittaa hänet itsellensä tai kuolla. Hän luopui heti siitä liian tutun-omaisesta keskustelun-aineesta, jonka Sibyllan varovaisuus oli häneltä katkaissut, ja alkoi puhella taiteestansa ja matkoistansa; hän osotti neronsa koko voimaa ja rikkautta ja sydämensä koko suloisuutta, niin sanoaksemme täysin kourin kantaaksensa niitä neiti de Férias'in jalkojen juureen. Vaikk'ei Sibylla saattanut huomata hänen puheessansa varjoakaan suoranaisesta mairittelemisesta, niin hän huomasi kuitenkin tarkalla naisellisella käsitysvoimallansa, että Raoul'in ihastuneet silmät, ääni ja sanat osottivat hänelle yhtämittaista kunnioitusta; hän ymmärsi hänessä herättävänsä tuota palavaa kaunopuheliaisuutta, millä hän hänelle kertoi havainnoitansa, harrastuksiansa, epätoivojansa ja ilojansa, puhuen kaikista asioista niinkuin mies, joka edellyttää, että hänen kuuntelijansa nero saattaa ymmärtää kaikkia maan ja taivaan asioita. Tämä ylevämpi imarteleminen, jota hän ansaitsikin, ihastutti ja hämmensi Sibyllaa. Hän pelkäsi salaisesti näyttävänsä hänestä hullulta ja lapsimaiselta, samalla kun Raoul ihmetteli hänen pienimpienkin sanojensa sattuvaisuutta. Sibyllan onneksi kreivinna de Vergnes, jota syystäkin huolestutti hänen tyttärentytärtänsä vallitseva ääretön hartaus, ei ollut hidas keskeyttämään heidän kahdenkesken oloansa. Sibylla riensi hänelle naurussa suin kertomaan hänen ja herra de Chalys'in satunnaista kohtausta Férias'in metsässä ja, tultuansa isoäitinsä läsnäolosta vähän rohkeammaksi, hän saattoi vastata neronsa koko suloisella sukkeluudella niihin kysymyksiin, joita kreivi silloin teki hänelle Fériasista, hänen perheestänsä, lapsuutensa muistoista ja hänen unelmistansa. Raoul kuunteli ihastuneena hänen puhettansa, yhdestä ainoasta sanasta saaden tietää kaikki hänen ajatuksensa, väliin hänen pelkästä hymyilemisestänsäkin ja usein hän ne tiesi jo edeltäpäin, ikäänkuin heidän kummankin elämänsä olisi joka hetki ollut jollakin tavoin toisiinsa yhdistetty, ja ikäänkuin jokaista sykähdystä toisen sydämessä olisi uskollisesti vastannut sykähdys toisen sydämessä.
Mutta Klotilda ei ollut saattanut katsella niin onnellisen ystävyyden syntyvän ja kehkeytyvän koettamatta sitä kaikin tavoin ehkäistä: hän oli useamman kerran asettunut tanssittajoinensa parin askeleen päähän Raoul'ista, ja näytellyt hänen edessänsä muhkeita kutriansa ja ihastuttavan kauniita olkapäitänsä; sitten hän harmissansa lakkasi tanssimasta ja tahtoi hänessä herättää mustasukkaisuutta: hän käski juuri tullutta Louis Gandrax'ia istuutumaan viereensä, puheli hänelle viuhkaimensa suojassa ja saattoi nuoren tiedemiehen jäisen kylmyyden silmiensä tulen alaiseksi, joka olisi sulattanut Alppienkin jään. Kentiesi hän lopuksi herätti hiukan uteliaisuutta ja saavutti kunniatakin tällä juonellansa, jonka Gandrax ei kuitenkaan näkyväisestä antanut itseänsä ihastuttaa, vaikka hän osottikin kasvoillansa pilkallista levottomuutta.
Herra de Chalys näki kyllä tämän salahankkeen, mutta hän näki sen taivaan korkeudesta, eikä hän enää sieltä laskeutunut alas. Hänen irroittuaksensa tästä suloisesta ihastuksesta, Sibyllan, jota hämmästytti niin silminnähtävä yksipintaisuus, täytyi itse ehdottaa isoäidillensä poislähtemistä. Kun rouva de Vergnes nousi, niin Raoul sanoi kumartaen syvään:
— Suvaitsetteko minun, kreivinna, osottaa teille kunnioitustani kotonanne ja tarjota teille kuvan, minkä olen tehnyt neiti de Férias'ista kaksitoista vuotta takaperin?
Rouva de Vergnes nyökkäsi päätänsä suloisen suostumuksensa osotteeksi ja vetäytyi pois, kasvoilla voiton riemu, niinkuin ainakin isoäiti, joka näkee taivaan rannalla tyttärentyttärellensä loistavan odottamattoman avioliiton soihdut.