Hän syntyi noin 120 j.Kr. Syrian Samosatan kaupungissa, kieleltään ja syntyperältään syrialaisena. Sivistys teki hänestä kreikkalaisen kieleltä ja mieleltä — syrialaista perua oli vain ehkä hehkuva henki ja vilkas mielikuvitus. Lapsena pantiin hän enonsa oppiin tullakseen kivenhakkaajaksi, mutta tähän toimeen hän pian suuttui — ja hän sai jatkaa koulunkäyntiänsä, oppia tieteitä, jotka — niin hän uneksi — avaisivat hänelle puhujan, sofistan valoisan uran, josta hän saisi mainetta, arvoa, rikkautta, onnea. Ahkerasti hän opiskeli. Hän oppi puhetaidon kaikki säännöt, temput ja juonet, samalla kuin hän täydensi tieteellisen kasvatuksensa; sillä puhujalta vaadittiin varsin laajat tiedot klassillisessa kirjallisuudessa, jonka aatteilla ja aineilla hänen tuli yhtenään puheitaan mehustaa ja elähyttää. Näin Lukianos kiipesi aikansa opin ja sivistyksen kukkuloille. Hän omaksui täydelleen klassillisten kirjailijain kielen ja oppi heiltä tuon omituisen hienon ja soman esitystapansa.
Näin täysin varustettuna alkoi hän sofistan ammattia harjotella, pitäen puheita tuomarien ja oikeustojen edessä sekä koru-esitelmiä suuremmalle yleisölle. Noin 25-vuotisena hän Rooman matkalla tapasi erään Nigrinus nimisen tietoviisaan joka aluksi teki häneen syvän vaikutuksen. Kaikki, mitä hän tähän asti oli pitänyt suurena ja haluttavana — rikkaus, kunnia, maine, valta, elonnautinto — alkoi hänestä tuntua tyhjältä. Valoisampi siveellinen mailma alkoi häntä houkutella, filosofia avasi hänelle templinsä, ja hän oli vähällä astua sisään — mutta vielä se jäi häneltä tekemättä. Ei ollut niin helppo irtauda uralta, jolla hän tähän asti oli hyvästi menestynyt. Ehkäpä häntä siinä myös pidätti rakkautensa taiteesen, joka läheisesti liittyi retoriikkaan — molemmat kun harrastavat kauneutta.
Taiteen jaloja teoksia hän oli saanut ihailla Ionian ja Kreikan kaupungeissa, ja nepä epäilemättä suuresti kehittivät hänen kirjailijalahjojaan. Tästä hänessä vilkastui mielikuvituksen into, varttui tuo plastillinen, helein värein loisteleva tyyli, joka luo ajatukset ilmi eloisiksi, tuo vienon somuuden vaisto joka karttaa liikoja — kaikki nuo avuja, jotka antavat Lukianolle arvoisan sijan Kreikan kirjallisuudessa. Sofistana Lukianos siis vielä matkusteli esitelmiä pitäen, taidollaan loistellen, mainetta ja rikkautta korjaten. Tuommoiset matkat ovat sen ajan sivistys-oloissa verrattavat meidän aikamme tapaan, että laulajat ja muut taiteilijat matkustelevat taitoansa näyttelemässä tai kirjailijat esitelmiä pitämässä. Onhan maine välttämätön menestyksen ehto näille niinkuin se oli noillekin. Niinpä Lukianos siis tavataan matkoilla ensin Kreikassa, sitte Italiassa, jossa hän piti esitelmiä kreikkaa osaavalle hienommalle yleisölle (latinaa hän ei liene osannut). Muuten Rooma ei näy häntä suuresti miellyttäneen: häntä iljetti sikäläiset paheet ja kurja siveellisyyden tila, jonka mätää ja turmelusta sivistyksen loistava ulkokuori ei saanut peitetyksi (kats. Nigrinus; De mercede conductis). Siite Lukianos ulotti matkansa Galliaan asti, jossa hän jonkun aikaa toimitti julkisen retoriikan-opettajan virkaa. Sitte tapaamme hänet taas kotonaan Syriassa noin v. 160, samaan aikaan kuin käytiin sotaa Parthilaisia vastaan. Antiochiassa, jonka ihana luonto häntä miellytti, asui hän muutamia vuosia, kunnes hän v. 161 perheineen muutti asumaan Aiheenaan, jonne hän jo kauvan oli halunnut. Täällä hän viihtyi oivallisesti. Täällä vallitsi henki joka häntä miellytti: tapojen yksinkertaisuus, individualisen ajatuksen vapaus, aatteellinen henki, sivistyksen ydin, eikä vaan sen kiiltävä kuori, kuten Roomassa, älyllisen etevyyden valta (Demonax, Nigr.) —- arvokas perintö niiltä ajoin jolloin sen suuret runoilijat, puhujat ja ajattelijat korkealle kohottivat henkisen sivistyksen lippua. Atheenalaiset olivat vieläkin herkkiä huomaamaan kaikkea kaunista, älykästä, viisasta, jopa naurettavaakin. Ei, "Attikan suola" vieläkään ollut kirpelyyttänsä kadottanut. Eipä yleinen siveellinen turmelus, jonka mätätautia koko pakanamailma poti ja jonka vasta kristinusko paransi, ollut heitäkään säästänyt; suhteellisesti näkyy kuitenkin siveellisyys olleen täällä paremmalla kannalla kuin Roomassa. Senkin vuoksi Lukianos täällä paremmin menestyi (ks. Nigr.), ja täällä hän tapasi runsaasti tuota hienoa ivailua ja ja sukkelapuheisuutta, jota hän itse suuresti rakasti.
Näissä oloissa Lukianon henkinen näköala laajeni — ja hän pääsi täydelleen vapaaksi retoriikan kahleista. Mitäs noista tyhjistä ilmalinnoista, joista todellisuuden vankka pohja puuttui! miksi puhua teennäisistä aineista, kun tosiolot tarjosivat niin runsaasti tosiaiheita! Todellisuutta, olemuksen perusteita Lukianos päätti ruveta tutkimaan, ja kävi siis käsiksi filosofiaan. Vaan eipä tämäkään jäykkine oppisäädelmineen kauan tyydyttänyt hänen vapaamielistä henkeään. Paitsi sitä alkoi hän pian inhota filosofeja itseänsä, joiden elämä ei ensinkään ollut sen kauniin opin mukaista, jota he saarnaelivat. Nuo filosofit kyllä kauniilla sanoilla ylistelivät hyvettä, sielun jaloutta, siveellistä etevyyttä sekä halveksivat kaikkia ulkonaisia etuja, rikkautta, mainetta, elonnautintoja, jota varten he esiintyivätkin ryysyvaatteissa, ulko-asultaan aivan siivottomina — mutta siihenpä se kaikki supistuikin. Tilaisuuden tarjoutuessa orjailivat he halpoja himoja ja haluja, olivat hävyttömän ahnaita, lihallisia, juomareita, saaliinhimoisia, imartelivat, rahaa saadakseen, rikkaita, olivat keskenään kateellisia, riitaisia, itserakkaita. Kun Lukianos nyt kirjoissaan alkoi kaikkea tuota ulkokullaisuutta ja siveellistä mätää paljastella, ivan ja pilkan pistävillä aseilla valefilosofeja ahdistaa, sai hän heistä katkeria vihamiehiä. [Croiset luulee Lukianon tarkoittavan kuvauksillaan määrähenkilöitä, joita silloiset Atheenalaiset kyllä tunsivat, ehkä semmoisia kuin Thesmopolis, Aguthokles, Hetoimokles, Damis, Julius Pollux y.m.] Erittäin vihasivat häntä Kyynikot, mutta näitäpä hän enimmin härnäilikin. Kuvaava on Peregrinus nimisen kyynikon juttu. Tämä kuuluisa haaveksija poltatti itsensä juhlallisesti roviolla kuoliaaksi Olympiassa äärettömän ihmisjoukon nähden v. 169. Kyynikot ylistivät veljeänsä marttiiraksi, joka tällä vapaaehtoisella sankarinkuololla muka todisti olevansa kaikkia kipuja, jopa kuolonkin kammoa ylempänä. Vaan kun Lukianos todisti, että tuo sankarinkuolema oli vaan hulluuteen asti yltynyttä kunnian himoa, niin siitäkös kyynikot hurjistuivat.
Nyt oli Lukianos kirjailija-alansa löytänyt: se oli tapojen, siveysolojen, ihmisluonteen himojen, haaveitten, oikkujen, taikaluulojen kuvailu ja ivallinen arvostelu. Tällä alalla hän sitte pääasiallisesti pysyi, vaikka kirjoitustapa kyllä muutteli muotojaan mikäli hän laski mielikuvituksensa irremmälle. Teoksia seurasi nyt nopeasti peräkkäin ja hän saavutti suurta menestystä yleisön puolelta.
Lopulla ikäänsä Lukianos taas lähti matkoille, mainettaan ja kukkaroansa kartuttamaan. Vihdoin hän sai korkean keisarillisen virkamiehen paikan Egyptissä, jossa vielä jatkoi kynäilyään entiseen suuntaan. Hänen arvellaan kuolleen noin 200 j.Kr. Commodus keisarin hallitusaikana.
* * * * *
Lukianon nimellä on säilynyt noin 80 teosta, joista kritiikki kuitenkin epäperäisinä erottaa lähes 30. Näitä tulisi meidän nyt nimeltään ja sisällykseltään mainita; kyhäyksemme ahdas ala ei kuitenkaan salli tässä kohden täydellisyyttä. Mainitkaamme vaan tärkeimmät teokset. Kirjaintekijän oma kehitys vaiheineen asteineen määrää myös teosten luokittelun.
1:nen ryhmä sisältää siis nuoruuden teokset, jotka syntyivät silloisen retoriikan vaikutuksesta, jolloin Lukianos itse harjotteli sofistan tointa. Tämä aikakausi kestää siis siihen asti kuin hän noin 40:n vuoden ikäisenä siirtyi Atheenaan. Näissä teoksissa on usein esittelyn aiheena joku moraalinen thema, historiallinen tapaus tai itsessään aivan vähäpätöinen aine. Semmoisia ovat Tirannintappaja; Phalaris I ja II; Kärpäsen ylistys (Suomennettuna Pedag. Tidskriftin n:ssa 1, 1891 "Muinais-aikainen esitelmä" kirj. K. Forsman), varsin sievä jutelma; Isänmaan ylistys; Hippias; Huone, josta vasta enemmin; Ambra, matkamuistelma Pon seuduilta; Dipsades; Unelma, jossa hän unelman muodossa esittää elämäkertaansa; Kuvat, jossa sofistain tapaan kaunista naista ylistellään vertaamalla häntä etevimpiin taideteoksiin — tärkeä taidehistoriallisessa suhteessa, samalla kun se todistaa tekijänsä hienoa taiteenälyä; Kuvien puolusteeksi; Anacharsis, jossa vuoroon puolustellaan ja vastustellaan voimistelun merkitystä kasvatukselle; Toxaris eli ystävyydestä; Ei ole panetteluja uskominen; Kuinka on historiaa kirjoittaminen, oivallinen esitelmä, joka ensin näyttää kuinka historiaa ei saa kirjoittaa — ei saa omia johtajia liioin ylistää eikä vihollista mustaksi maalata, vältettäköön tarujuttuja, asiallisia virheitä ja sotkua, ei saa orjallisesti matkia Thukydidesta y.m. — ja sitten vaatii historioitsijalta valtiotieteen tuntemista, selvää elävää esitystapaa, puolueettomuutta; Nigrinus eli filosofien tavoista; y.m. Nämä eivät ole tyhjiä deklamatsioneja, vaan niissä tavataan älyää ja pontevuutta, jopa usein jo sukkelaa ivaakin. Sen lisäksi Lukianos jo muutamissa alkaa kääntää selkänsä sofistiikalle ja hakea todellisempaa pohjaa. Hän tutustuu Platonin filosofiaan, pyrkien olemusta todellisemmin käsittämään. Vaan jos hän toivoi sillä tiellä löytävänsä tyydytystä ja onnea, niin pian hän huomasi pettyneensä. Tämän tunnustuksen lausuu hän Hermotimos kirjassaan, jossa hauskasti jutellaan filosofien opeista ja dogmeista, joita tekijä ei hyväksy.
Tämä kirjoitelma sopii siis 2:sen sarjan alottajaksi. Aiheet on todellisuudesta otettu, mutta mielikuvitus ei vielä lentele korkealle. Tässä Lukianolle selveni hänen alansa — tapojen ja olojen satiirillinen arvostelu. Sen alaiseksi filosofit ensiksi joutuivat. Samaan suuntaan käy sitte Parasiitti l. Norkkovieras, Valheen ystävä ja Vieraspidot, kolme tapain kuvaelmaa, täynnä sukkelaa ivaa ja purevaa pilkkaa, jolla eräitä epäkohtia tarkastellaan. Vieraspidoissa filosofit, nuo muka malli-ihmiset, joutuvat tukkanuottasilla ja siinä ne kaikki, stoalaiset, akademilaiset, peripateetikot y.m. ottelevat yhdessä sekamelskassa. Toinen kohta kuvailee oivasti filosofien herkkusuisuutta ja ahmivaisuutta. Hyvin perehtynyt kun Lukianos oli klassilliseen kirjallisuuteen, alkoi hän siitä etsiä mallia ja esikuvia esitystavallensa. Siksi sopi hyvästi n.s. "keskimmäinen" ja "uusi Attikan ilvenäytelmä" (Antifanes, Menandros), jotka niinikään olivat tapojen maalailua ja sen lisäksi noudattivat säyseämpää kuvausvoimaa, samoin kuin Lukianoskin vielä. Tältä alalta on myös Dialogi meretricii.