3. Kerran ivan ja ilveilyn tielle päästyään edistyy Lukianos siinä edistymistään, ja uutena momenttina tulee entistään vilkkaampi kuvituskyky. Tässä on nähty vaikutusta erään Menippos nimisen kyynillisen filosofin puolelta, jonka keksimä n.s. "satira Menippea" vivahti samaan suuntaan. Tekijä jättää todellisuuden jokapäiväiset, olot ja liikkuu haave-ilmoissa, josta hän kyynelisen filosofin silmällä syvemmälti voi tarkastella ihmisen elin-ehtoja ja tarkoitusta ja sen johdosta vapaammin ilveillä olevia oloja ja henkilöitä. Tätä mielialaa ja henkeä lausuu seuraavat kirjoitukset: Nekyomanteia, keskustelma, jossa Menippos käy manalassa elon ongelmoita selville saamassa, syntyjä syviä tiedustamassa; Vainajien keskustelut, sekin uskonnollista puolta kosketteleva, näyttää miten ihminen manalassa riisutaan aivan paljaaksi: kaikki mikä hänelle täällä oli suurta ja hauskaa, valta, voima, komeus, loisto, rikkaus, ei maksa siellä mitään; ainoastaan hyve antaa hänelle arvoa; — Kronon kirjeet, Kronosolon esittelevät maallisen tavaran epätasaista jakoa ja siitä aiheutuneita, usein naurettavia epäkohtia. Sitte seuraa sarja teoksia, joissa fantastisen sommittelun kehissä ilmaantuu epäilijän henki, laskien pilan alaiseksi kansan uskontoa, jumalaisopin heikkoja kohtia. Ikaromenippos, jossa Menippos Ikaron siivillä singaiseksen taivaasen kysymään Zeus isältä tarkempia tietoja tään mailman menoista, näyttää, mihin naurettavan mielettömiin johtopäätelmiin joudutaan otaksumalla kaitsentoa, joka pitää ihmisten tuhansista pikkutouhuista huolta. Samaan suuntaan käyvät Kumoon-todistettu Zeus, Jumalien keskustelut, Merikeskustelut, Kronon-juhla. Ensinmainitussa Zeus pannaan pahaan pulaan nokkelilla kysymillä: "Jos muuttumaton kohtalo hallitsee, mitä tointa sitte on jumaloilla? ja mitä hyvää uhreista ja rukouksista?" Zeus vastaa: "jumalat panevat kohtalon päätökset toimeen, uhrit ovat heikomman kunnioitus mahtavampaansa kohtaan." "Kuinka kunnioittaa jumalia, joissa ei ole pyhyyttä vähääkään, jotka ovat haureellisia, toraisia j.n.e.? Ja jos välttämätön kohtalo vallitsee, niin eihän ihminen silloin ole edesvastuun-alainen?" Zeus suuttuu eikä voi vastata mitään. — Muissa taas ivataan ja pilkataan jumalaistarujen epäsiveellisiä ja naurettavia puolia; jumalat istuvat syytettyjen penkillä, heitä moititaan ankarasti ja purevalla ivalla heidän monista ilkitöistään, julmuudesta, siveettömyydestä j.n.e. Zeus ja Kronos koettavat puolustella itseään, mutta Prometheus on ankara asianajaja, ja nolosti edelliset selviytyvät jutusta. Tarujen ja runojen aiheella luopi Lukianos vilkkaita draamallisia kohtauksia, tapauksia jumalien arkielämästä, joissa nämä esiintyvät koomillisessa valossa. Niissä puhaltaa aina satiirin viima, varsinkin kohdaten Zeuksen monia lempiseikkailuja. — Vilkkaan mielikuvituksensa vuoksi mainittakoon tässä myös Tosihistoria, joka terveen järjen kannalta sukkelasti ivaa runoilijain ja muutamien historioitsijain hullunkurisia rosvojuttuja; Lukianos parodioitsee näitä keksimällä ja vakaalla naamalla muka totena kertoillen vielä kahta kummallisempia ja mahdottomampia seikkoja.
4. Vielä ylemmäs Lukianon satiirinen fantasia ponnahtaa, kun hän yhä selvemmin rupee Attikan vanhaa huvinäytelmää, Aristofanesta ja Eupolista, mukailemaan. Tähän asti on vaan pari kolme henkilöä keskenään jutellut, vaan nytpä näkymölle astuu niitä koko joukko ja toiminta käy yhä vilkkaammaksi, yhä enemmin draaman tapaan. Tekijän keksintö on entistään rohkeampi, nerokkaampi. Tarkoitus selviää selviämistään. Tämmöisiä ovat: Tiranni, joka ijäisyyden valossa punnitsee ihmiselämän eri kohtia ja tiloja; niinpä Charon nauraa Hermestä, jonka niskalle tuhansia pikkutoimia sälytellään. Kukko eli unelma, keksinnöltään hauska ja sukkela, parantaa rikkautta himoavan Mikyllos suutarin siitä kivusta. (Mainio sivukohtaus on tässä, kun sairas Thesmopolis ei anna taudin estää itseään tulemasta filosofin velvollisuutta tekemään herkkupöydässä!). Elävästi sommiteltu on myös Charon; siinä Charon ja Hermes korkealta vuorelta katselevat sitä ihmis-himojen, halujen, puuhien ja touhujen tohinaa joka kaikessa pienuudessaan ja turhuudessaan vilisee täällä alhaalla. Siveyttä ja uskontoa käsittelevät puolittain ivaten dialogit: Prometheus, joka terveen järjen nimessä soimaa Zeusta ja puolustaa omantunnon oikeutta noita vanhoja mörköjuttuja vastaan, samalla kun hän Zeuksen käskystä naulataan kiinni Kaukason kylkeen; Jumalien kokous; — Zeus murhenäyttelijänä, jossa kaksi filosofia väittelee jumalain kaitsennosta ja jumalat koomillisessa mielenjännityksessä kuuntelevat odottaen väittelyn loppupäätöstä. Epikurolainen kumoo vastustajansa, ja Zeus on täytenä nollana noita kapinoivia vapaa-ajattelijoita vastaan.
Toisissa kirjoitelmissa Lukianos panee filosofit kovin ahtaalle. Vitarum audio, draamallista eloa uhkuva, koomillinen huutokauppa-kohtaus, jossa Hermes myytäväksi tarjoo kaikenlaisia filosofien edustamia ja ylistämiä elämiä. Tätä menettelyä puolustaa sitten kappale Kalastaja, jossa fantastisella kalastuskeinolla oikeat ja väärät filosofit erotellaan toisistaan. Samaa henkeä puhuu Kaksinkertainen syytös, jossa Lukianos puolustaikse sekä filosofiaa että retoriikkaa vastaan ja samalla moittii kumpaakin, toista siitä että filosofit ovat niin riidanhaluisia, sanansaivartelijoita, itsepäisiä, toista siitä että se on veltostunut, ettei siinä ole sitä pontta ja perää kuin esim. Demostheneen aikoina, että se kähertelee tukkaansa ja maalaa poskensa erästen naisten tapaan; siitäpä sille kerttyykin sulhoja jotka juovuspäissä sen ovella jyristävät… Peregrinon kuolema ja Pakolaiset pilkkaavat, semminkin jälkimmäinen kyynikkoja ("koirafilosofeja"): he ovat muka ottaneet vaan koirien pahat tavat — haukkuvat, ovat nälkäisiä ja hävyttömiä, hännittelevät niitä keiltä tietävät herkkupaloja saavansa —, mutta koiran hyvät puolet, valppaus, uskollisuus, on heiltä jäänyt huomaamatta. Toivomukset — mikä toivoo mitäkin: rahaa valtaa y.m., mutta toiveet on vaan unelmia — todistaa rohkeaa mielikuvattia, mutta iva on jo väljähtynyt. Timon'ista vasta enemmin.
Lopuksi on vielä useita kirjoitelmia joita on vaikea tarkalleen ryhmitellä. Semmoisia ovat m.m. Oppimatonta monien kirjain haalijaa vastaan, sapellinen hyökkäys; Puhujain opettaja, jossa sofistat ja reetorit (Pollux?) saavat selkäänsä; Lexiphanes, ivailu attikistain sanansaivartelua, vanhentuneitten tai teeskeltyjen sanain ja sananparsien tavottelua; — Palkatut on satiiri filosofeja vastaan jotka matelevasti orjailevat rikkaita Roomalaisia, muuten Lukianon paraimpia kappaleita.
Lopulla ikäänsä Lukianos tyyntyi ja valeli niukemmalta satiirin sappea.
Merkittäköön kaksi elämäkertaa, ja niissä kaksi vastakohtaa Demonax,
Lukianon ystävä, ihmisen ja filosofin malli, siveellinen, vakaa,
vilpitön, ja Alexander l. vale-profeetta petturi ja ulkokullattu. —
Muut vähäpätöisemmät kirjaset jääkööt mainitsematta.
Näiden monien teosten sisällykseen olemme vain muutamin sanoin saattaneet kajota. Mutta niiden kehissä liikkuu vilkkaassa vilinässä kokonainen mailma, koko silloinen aika sivistys-oloineen, omituisine ilmiöineen ja epäkohtineen, jotka tarjosivat rikasta aihetta Lukianon moisen kritikoitsijan terävälle kynälle. Antiikin loistava sivistysmailma on hajoomaisillaan, uuden hengen viimojen puhaltaessa. Millä mielin Lukianos tätä näkee? Hän huomaa ajan potevan kuolintautia, mutta lääkettä hän ei siihen keksi eikä juuri haekaan. Ainoa keino olisi kenties palata entisiin ihanteihin — mutta se oli mahdotonta, historian pyörää ei voi takaperin vierittää. Siis jäi hänelle vaan toimeksi katsella tuota häviötä, paljastaa aikansa paheita ja vammoja, irvistellä niitä.
Hänen kantansa on kieltoperäinen, melkein pessimistinen. Niinpä ensin filosofiassa. Hän ei liity mihinkään filosofiseen lahkoon tahi katsantokantaan, sentähden että kaikki dogmit ja oppirakennelmat yleensä ovat hänelle vastenmieliset. Mitäs noista mietiskelyistä, jotka häälyvät pilventapaisissa taika-ilmoissa tavotellen metafyysillisiä meille vallan hämäriä asioita, joiden perille emme kuitenkaan tässä elämässä voi päästä! Älkäämme menkö edemmäs kuin pohjaa tuntuu jalkojen alla. Lukianon silmä ei siis kannata kauas, ei ilmiömailmaa ulommas. Hän on tavallaan epäilijä tai, paremmin sanoen, hänen kantansa on n.s. terve järki, bon sens, joka ei pyri kaukomaille hämärille. Ihmismailma oloineen — siinä hän pysyy ja sitä hän sitä tarkemmin tähystelee. Yksityisiä aatteen leimauksia, sattuvia havaintoja ja mietelmiä hänellä kyllä ehtimiseen tavataan, mutta ei mihinkään oppikaavaan järjestettyinä. Hänen terävää käytöllistä älyänsä säesti vilkas kuvitusvoima ja tarkka silmänsä, jolla hän heti keksi koomillisuutta. Tämmöiselle hengelle tarjosi tapain kuvailu, semminkin noin monimutkaisena, jos jotakin siveellisiä vammoja potevana ja kummia uhkuvana aikana, kiitollisen alan. Siinä hän tahtoi etupäässä puolustaa terveen ihmisjärjen oikeutta, rohkeasti puolustaa totuutta, luontoa, kauneutta vastoin kaikkea mielettömyyttä, taika-uskoa, valhetta ja ulkokultaisuutta.
Muuten on L:n kanta tässäkin negatiivinen. Jos epikurolainen sanoi: nauti! stoalainen: kärsi kaikkea hyveen tähden! kyynikko: halveksu loistoa ja kunniaa ja kaikkia! —- niin Lukianos puolestaan ei ehdottomasti hyväksy sitä eikä tätä, hänpä vaan moittii niin toisen kuin toisenkin liiallisuuksia ja yksipuolisuutta, samoin kuin hän yleensä naureksii ihmisten monenlaista turhuutta ja hulluutta. Todellisuus ei täytä ihania onnen unelmiasi, soukenna siis siipesi ajoissa! Totu katsomaan elämää semmoisena kuin se todella on. Älä kiinnitä sydäntäsi mihinkään, vaan pysy individualisesti vapaana! Näin Lukianos saarnaa. Oppi ei ole uusi, mutta uusi oli se hauska, tenhoisa muoto, jossa Lukianos antaa aatteilleen lihaa ja verta.
Sanotun johdosta saattaa jo arvata Lukianon uskonnollisen kannan. Kansan polytheistinen uskonto siveyttä loukkaavine, naurettavine taruineen ei hänessä voinut herättää kunnioitusta: päinvastoin näitä jumalaisjuttuja hän juuri myrkyllisimmin pilkkaa, irvistää ja ivailee, kuten useat hänen kirjoituksensa jo meille näyttivät. Taika-uskoa hän sydämensä pohjasta halveksii. Hän on epäilijä, "vapaa-aattelija", ja on siinä kohden samaa mieltä kuin epikurolaiset, vaikkei hän tässäkään tahdo sitoutua minkään määrä-koulun kaavoihin, vaan olla itselöllisesti vapaana. Hänen uskottomuutensa on selvän terveen järjen, ei filosofisen mietiskelyn asia; ja siltä kannaltaan hän kansanuskontoa ahdistaa. Tahtomatta sitä suorastaan raastaa ja repiä maahan, iskee hän siihen vaan ivansa hampaan, mikäli hän siinä luulee huomaavansa hullutuksia ja heikkoja kohtia. Hänen täytyy saada tyydyttää irvistelyhaluansa tällä niinkuin muillakin aloilla. — Muuten jonkunlainen uskonnon virkistys ilmestyi pakanamailmassa 1:llä vuosisadalla, lieneekö sitte ollut kristinuskon vaikuttama vastavirtaus, vai mikä. Noita vanhoja jumalia aljetaan taas yleisemmin uskoa, vaikka se usko jo kauan oli ollut sammuksissa; etevämmätkin henget, semmoiset kuin Dion Chrysostomos, Plutarchos, Marc. Aurelius, Epiktetos, uskovat jumalan voimaa ja koettavat syvemmältä selittää vanhaa monijumalais-tarustoa. Sekoitellaan monen kansan uskontoja yhteen ja Olympon jumalien rinnalla upeilee Egyptin ja Persian jumalia. Vaan tämän uskon rinnalla käy kaikellainen epä- ja taika-usko; uskotaan mitä hassunpäiväisimpiä taikajuttuja ja ihmetarinoita, Tämä rikkaruoho rehottelee varsinkin suuren joukon keskellä. Näitä uskonnollisia oloja Lukianos elävästi kertoilee ja pilkkaa monissa kohdin. Hän kertoo sairaista jotka turvasivat kaikellaisiin taikatemppuihin parantuakseen (Pseudophilos); hän kertoo niistä ihmeistä joita hoettiin Peregrinuksen haudalla tapahtuvan. Nämä olivat itse tietämättänsä pettureita, jotka uskon innostuksessaan pettivät itseään ja muita; toisenlainen petturi ja silmänkääntäjä oli Alexandros, joka petti herkkäuskoisia heiltä rahaa kiskoakseen. Kaikki tämmöiset saivat Lukianolta tuomionsa.
Kristityistä puhuu Lukianos teoksissaan muutamissa paikoin. Kristinuskoa hän ei juuri ensinkään tuntenut; mutta kristittyjen elämästä, heidän alttiudestaan auttaa toisiaan, heidän keskenäisestä rakkaudestaan antaa hän varsin kauniin todistuksen, vaikka hän samalla mailmanviisaan kannaltaan surkuttelee heitä, kun muka maallista hyvää halveksiessaan helposti joutuvat viekasten petturien saaliiksi. Mutta ei hän pilkkaa heitä eikä Vapahtajaa yhdelläkään sanalla. (Sommerbrodt). Vahinko vaan että kristinuskon kauniit elon-hedelmät, joita ei pakanakaan voinut olla huomaamatta, eivät saattaneet häntä tarkemmin tutustumaan noiden hyvien töiden lähteesen, itse oppiin ja uskoon. Silloin hän olisi voinut jotain uutta rakentaa, eikä vaan vanhaa repiä. Hänen työnsä ei kuitenkaan, vaikka negatiivistakin laatua, ole siltä arvotonta. Totuutta rakastaen on hän paljastanut aikansa sivistyksen ja uskonnon turhan tyhjän, valheellisen, onton olennon ja siten ehkä enemmin kuin kukaan muu tahtomattansakin jouduttanut tuon vanhan rakennuksen raukeamista. Siten on hän välillisesti edistänyt totuuden, ijäisen totuuden, kristinuskon lopullista voittoa.