"Huone" ja "Timon"

by of Samosata Lucian

Kirjailijamme suurimpia ansioita on hänen esitystapansa. Vanhojen sivistyskansojen elämästä ei enää valunut kirjallisuudelle uusia hedelmällisiä aatteita, Lukianon täytyi tyytyä vanhoihin. Hän oli syvälti perehtynyt klassillisen ajan suuriin kirjailijoihin, niistä hän ammenteli aatteita, jotka hän sulatteli omiksensa. Tuo vilpas, vapaa, rohkea henki painoi niihin omituisen leimansa, niin että ne hänen lausuminaan taas tuntuivat tuoreilta, alkuperäisiltä, viehättäviltä. Miten tää tapahtui, se oli hänen sommittelunsa salaisuus. Tuo sommittelu on laadultaan niin monikeinoista, vaihettelevaa ja lietoa, että sitä on melkein mahdoton osilleen säännellä, synnylleen selvitellä. Siinä on luontoa ja taidetta lähimmässä liitossa. Sen ytimenä on Lukianon oma individualisuus: hieno, kirpelä ivailu, rohkea mielikuvitus ja kaiken sen ohessa omituinen sulosomuus ja sujuvuus. Lukianoa lukiessa tuntuu hiukan Xenofonia, Platonia, Demosthenesta, Aristofanesta, jopa Homeroa ja Herodotoakin, mutta nuo eri ainekset ovat niin sujuvasti sulaneet yhteen, ettei tunnu "vasaran jälkiä eikä pihtien pitämiä". Siinä on Croisetin mukaan "un fond brillant de fine érudition classique", jonka päällä ylinnä leijaa hänen oma henkilöisyytensä: äly, sukkeluus, kuvitusvoima.

Äly ja sukkeluus ilmestyy siinä että Lukianos ei pysy kauan samalla ajatusten ja säännöllisten lausejaksojen yksitoikkoisella uralla, vaan mielii vaihtelua, hypellen milloin mitäkin sivupolkuja pitkin, kun niiden varrella vaan ilmaantuu arvaamattomia sulosattumia, pirteitä sävyjä, hauskoja vastakohtia, pahankurisia piloja ja salavehkeitä, sukkelia sanasutkauksia. Kuviton puhe vaihtuu vähä väliä kuvilliseksi. Pilapuhe on usein hieman oppinutta, viisastellen vanhan kirjallisuuden ja taruston jutuilla ja niihin viittaillen; jos se ei aina nauratakaan, pitää se kuitenkin lukijan hereillä ja hyvällä tuulella. Yhden aatteen aiheesta venyy usein pitkä pilajuttu, jolle joku sanasutkaus luopi leikillisen tai ivallisen sävyn. Sama alkuaan aivan yleinen aate uusiutuu ja käy yhä paremmaksi, elävämmäksi, hauskemmaksi, ja asia ilmestyy yhä uudessa valossa, toiselta kannalta katseltuna. — Tämä on selvästi sofistain koulussa opittu, loistovaikutusta tavotteleva temppu.

Tämmöiseen aatosten laajennukseen ja muodon muunteluun, uusien sävyjen keksintöön tarvitaan tietysti mielikuvitusta, fantasiiaa, jos sen kanssa yhdessä toimiikin järjen äly. Mielikuvitteellinen esitys välttää yleisiä abstraktisia lajikäsitteitä ja niiden yksijonoista kulkua; se käyttää, mikäli mahdollista, vaan speciem pro genere, todellista eloa esittäviä, ajalleen ja paikalleen konkreetisesti määrättyjä tapauksia, elokuvia, jotka kertomusta vilkastuttavat. Tavallisesti hän valitsee kuvat niin,, että ne antavat asialle pilallisen, hauskan valon. Ne eivät ole runoilijan pontevia tenhokuvauksia, ne ovat vaatimattomampia, mutta luovat kuitenkin asioihin todellisuuden eloa. Kuinka naurettavan somalta näyttääkään esim. Olympin jumalien olot ja puuhat katsottuina jokapäiväisen ihmis-elämän kannalta! Tuo mailmanhallinto on loputonta ikävää hommaa ja rähmettä, "sitä viimeistä" virkaa, josta jumalakin väsyneenä pyytää eronsa saada. Lukianon kertoilu uhkuu eloa ja todellisuutta. Hän vetää verhon tapausten edestä ja paljastaa ne, kun ne juuri paraikaa ovat tekeillä. Ja lisäksi elvyttää hän kuvailuaan sattuvilla vertauksilla. Tämä oli kaikki sofistain koulusta kotoisin. Sofistillinen sävy on myös hänen halunsa puhua pro et contra, väitellä ja todistella, niinkuin sofistat tekivät, näyttääkseen viisastelutaitoansa. Väittelyn aine saattoi olla vähäpätöinen, jopa naurettavan turha, riitaa "paavin parrasta" — pääasia olikin vaan dialektisen taitonsa näytteleminen. Tälle ajan muodille suoritti Lukianoskin veronsa, hän kun m.m. sepitti "Kärpäsen ylistyksen" — mutta vielä sittekin kun hän muuten oli sofistiikasta luopunut, käyttää hän mielellään sen todistelutapaa. Siis esitetään joku väitteen-aine; toiset puhuvat puoleen, toiset vastaan, ja eri mielipiteet törmäävät yhteen; väittely käy dialektiikan sääntöjen mukaan. Tätä tapaa Lukianos harjottelee huvikseen tahi on hänellä siinä satiirillinen salatarkoitus. Kats. esim. Akademian ja Juopumuksen väittelyä (Bis accusat.), tahi Diogeneen ja Parrhesiadeen s.o. Lukianon (Piscator). Väittely ei tarkoita filosofista syvyyttä, vaan hauskuutta ja pilanlaskua.

Kertoilun tahi kuvailun muodossa Lukianos siis ilmaisee ajatuksiansa. Kaikki on elävää toimintaa, useinpa oikein draamallista. Hän on mestari kuvailutaidossa. Kun hän esim. pääsee maalaamaan noita inhotuitaan vale-filosoofeja, jotka ulko-asussaan, pitkällä parrallaan, synkän syvämielisellä naamallaan, reppu selässään ja sauva kourassaan, havittelivat filosofin nimeä ja mainetta, mutta itse asiassa olivat ulkokullattuja lurjuksia ja lorunlaskijoita — silloin hän tekee asiansa oikein "con amore". Muuten kuvat suoritellaan muutamilla reippailla hätäisillä piirteillä, ne ovat hahmopiirroksia, mutta kuitenkin sattuvia, vivahtavatpa sentään usein irvikuvien laatuun. Naurettava puoli tuodaan aina etupäässä esiin, mutta sitä lievittää joku sulo; kaikki käy lievällä kädellä, sujuvasti, sulavasti. Yhtä hyvin luonnistuu häneltä tapausten ja kohtausten kuvailu, olkoot ne tosi-oloista otetut tahi taiteen, kirjallisuuden, taruston aloilta. Etupäässä valaistaan tapausten pääkohtia, niiden karakteristinen puoli, usein humorilla. Kaikenlaisten, semminkin hullunaikaisten kohtausten kertoilu uhkuu eloa ja luonnontotuutta. Pilajuttuja ja pikkukaskuja esiintyy paljon, ei ainoastaan kertoelmissa, vaan keskusteluissakin, joiden tehtävänä on todistella. Kertoilun sävy on hilpeänlainen ja vivahtaa läheltä suusanalliseen pakinaan, joka ei aivan tarkasti noudata logiikan sääntöjä. Lukianos kertoo mielellään ja häntä haittaa kertoilijain yleinen vika, että niin helposti hairahtuu pikkuseikkoihin ja erityiskohtiin. Tietysti hän myös liioittelee. Ei hän tarkoin jäljittele todellisuuden maata; hän koskettelee siihen kyllä usein valaakseen siihen aatteen välkettä, mutta ei vajoo siihen. Kaikkea rumaa ja törkeää hän hyvällä aistilla karttaa, suosien somuutta ja miellyttävää sukkeluutta.

Vasta dialogin, keskustelun muodossa Lukianos ilmaisee koko kykynsä. Draamallinen muoto sallii hänen valaa vahvemmalti tosi-eloa ja realismia esitykseensä. Tässä ilmaantuu hänessä kehitys siihen suuntaan, että kuvitusvoima pääsee yhä enempään valtaan, kohoo rohkeana yhä korkeammalle. Kuten jo mainittiin alkoi hän mukailemalla Platonin filosofista dialogia (esim. Hermotimos) ja lopetti Aristofaneen jälkiä käymällä. Hän valitsee jonkun, tavallisesti koomillisen, situatsionin, joka jo semmoisenaan sopusoinnussa tekijän tendenssin kanssa määrää toiminnan kulun ja keskustelun pääpiirteissään. Toiminta ja puheenvaihtelot suorittavat todistuksen, saattavat sen aatteen, minkä tekijä milloinkin tahtoo, voitolle.

Kullakin henkilöllä on osansa, aatteensa kannatettavana, siitä he saavat kukin tyyppinsä ja muotonsa. Usein ne ovat vaan personoittuja aatteita, allegorioja, tämä luonnollisena seurauksena Lukianon koko suunnasta. Eihän hän olekaan runoilija, vaan paremmin filosoofi, joka toimii aatteilla. Hän ei tarkoita etupäässä lukijain esteetillistä nautintoa, vaan tahtoo antaa heille jotain ajateltavaa. Muuten on hän rohkea ja kekseliäs näiden allegoriain luonnissa ja poistaa siten sen kuivuuden joka allegoriaa muuten haittaa. Eipä lukija, niiden vilkasta tointa ja hauskaa puuhaa nähdessään, tule juuri muuta aatelleeksi, kuin että hänellä on eläviä henkilöitä edessään. Tosi henkilöt ovat tietysti sitä elävämmin kuvatut. He puhuvat ja toimivat luonteensa ja tunteittensa mukaan; ja kaikki uhkuu vilkasta draaman eloa, jonka vilinästä kuitenkin näytelmän pääaate aina vilahtaa esiin lopullisesti voittaakseen. Usein tekijä itse piiloutuu jonkun näkymöllä toimijan naamarin takana ja lausuu hänen suunsa kautta omia mielipiteitään (Tychiades, Lykinos, Mikyllos, Mómos).

Mielikuvitus vallitsee vapaasti ja laveasti. Huolimatta siitä mikä on mahdollista tai todennäköistä, häilyy se keveästi läpi maan ja taivaan, kunhan se vaan saa hauskuttaa, yllättää ja — pilaa laskea ja ilvehtiä. Muuten tuo lento on enemmän säyseää kuin huimaa; tunteille maireita sulohaaveita ja unelmia Lukianos ei suosi. Tunnetta ylempänä vallitsee järki, ja sen avulla hän luo äkki-ihmetyttäviä, sukkelia, vaihtelevia olotiloja ja seikkoja, usein satiiria pohjallaan. Kekseliäinnä tuo kuvitusvoima ilmaantuu "Tosihistoriassa", joka vilisee mitä hullunkurisimpia juttuja ja seikkailuja — oikea senaikuinen Münchhausiadi. Vakavalla naamalla noita juttuja kerrotaan, ikäänkuin ei epäilys olisi mahdollinenkaan — siinä hän ilvehtii kuulijoita, joille voi jos jotakin syötellä.

Kaiken tämän ilveen takana oli Lukianolla kuitenkin täysi tosi silmämääränään. Hän tahtoi sillä keinolla taistella harhoja ja valhetta vastaan paraan ymmärryksensä mukaan. Siitä jää hänelle pysyvä arvo sivistyshistoriassa. Croiset lausuu hänen merkityksensä seuraavilla sanoilla: "Or il est incontestahle quil y a dans l'homme comme un conflit perpetuel entre une disposition prudente et positive qui le porte à ne croire que son expérience, à douter de tout oe qui dépasse la raison commune, et un autre disposition toute contraire, qui le rend avide d'affirmations légères et marveilleuses. Ces deux dispositions ont leur raison d'être, et il est necessaire qu'elles se fassent équilibre mutuellement. Si l'esprit humain était trop soeptique, il nirait jamais on avant; si il est trop croyant, il se perdrait dans le rève. C'est donc lui rendre service que de le prémunir contre l'excés de ces tendences opposées. Lucien est un des écrivains qui ont le plus fait pour fortifier la résistance de la raison aux élans irréfléchis de la crédulite."

Lukianos ei ehtinyt vielä vanhaan aikaan saada arvoansa tunnustetuksi. Olihan hänen ilmestyessään jo antiikin henki sammumaisillaan, hän oli sen viimeisiä loistavimpia valon leimauksia. Vasta renässansi uuden ajan alulla, joka taas antoi ihmisjärjelle sen oikeudet, osasi häntä oikein ansion mukaan arvostella. Sittemmin on häntä ahkeraan selitelty, tutkittu, mukailtu; varsinkin viimis-aikoina ovat filologit kääntäneet häneen huomionsa. Me tahdomme tässä esitellä häntä suomalaisille lukijoille kahdella hänen teoksellaan, jotka edustavat eri asteita hänen kehityksessään.

Saksan ja Ranskan oppikouluissa on nykyaikoina ruvettu vaatimaan ja saamaankin entistään enemmän sijaa tälle kirjailijalle, sillä perustuksella että hän näkyy olevan sovelias kehittämään nuorison kriitillistä kykyä samalla kuin hän myös harrastuttaa siihen mikä on hyvää ja kaunista. Meillä kun kreikka saa tyytyä sellaiseen orvon osaan, jota sivistyksen nimessä ei voi muuta kuin surkutella, on turha siinä kohdin Lukianon hyväksi mitään toivoakaan. Kuitenkin voinevat jo nämätkin otteet hänestä saattaa oppilaita hiukan oivaltamaan antiikin kultuuri-elämää ja Lukianon merkitystä siinä.