”Koko maa on meidän. Ja se päivä on koittava, jolloin tähdet, katsellessaan alas tähän pyhään maahan, eivät näe pilkkuakaan, joka olisi kosteana ihmisverestä, jonka hänen lähimmäisensä on vuodattanut. Aurinko on nouseva idässä ja laskeva lännessä, luoden valoaan yli koko tämän pienen pallon, mutta se ei ole missään näkevä ihmistä toisen ihmisen sortamana. Heidän pitää miekkansa vannaaksi tekemän, ja keihäänsä viikatteeksi, sillä ei yhdenkään kansan pidä toista kansaa vastaan miekkaansa nostaman, eikä silleen tottuman sotimaan. Ja ohdakkeen asemesta on nouseva havupuu, ja orjantappuran asemesta on nouseva myrttipuu, ja ihminen ei ole musertava ihmistä koko tällä pyhällä maalla. Huomispäivän aurinko on nouseva,” sanoi vieras, ”ja noille synkille kallioille on valo loistava, niin että kaikki kukkulat kimaltelevat sen säteissä. Auringon nousu ei ole varmempi kuin tuon uuden päivän koitto. Ja minä sanon sinulle, että myöskin tässä maassa, jossa me nyt seisomme, jossa tänä päivänä haavoitettujen huudot ja koston kiroukset kajahtelevat, myöskin täällä, tässä maassa, jossa mies hiipii salaa haavoittamaan vihollistaan pimeässä, ja jossa tynnörin alasta kultamaata maksetaan tuhannen sielua ja kiiltävästä loasta puoli kansakuntaa, ja jossa kotkat lihoovat ihmislihasta – tässäkin maassa se päivä on kerran koittava. Minä sanon sinulle, Peter Simon Halket, että juuri tällä kohdalla, jossa nyt seisomme, on kerran kohoava temppeli. Ihmiset eivät kokoonnu siihen palvelemaan sitä, joka eroittaa, vaan he seisovat vieretysten, valkoiset ja mustat, vieraat ja maan asukkaat, ja se paikka on oleva pyhä, sillä ihmiset tulevat sanomaan: Emmekö me ole veljiä ja yhden Isän lapsia?”
Peter Halket katsoi ylös ääneti. Ja vieras sanoi: ”Muutamat miehet makasivat kentällä, ja yö oli kylmä ja pimeä. Ja heidän nukkuessaan, kun yö oli pimeimmillään, yksi heistä liikahti. Kaukana idässä hän näki puoleksi suljettujen silmiluomiensa läpi aivan kuin heikon viivan, hienon kuin hiuskarva, vuorien huipuilla. Ja hän kuiskasi tovereilleen pimeässä: ’Se on aamurusko, joka on koittamaisillaan’. Mutta he mutisivat, silmät tiiviisti ummessa: ’Hän valehtelee, ei siellä ole mitään aamuruskoa’.
Siitä huolimatta päivä nousi.”
Vieras oli vaiti. Tuli leimusi punaisina kielekkeinä, jotka eivät enää värähdelleet sinne tänne hiljaisessa yöilmassa. Peter Halket ryömi lähemmäksi vierasta.
”Milloinka se aika tulee?” kuiskasi hän. ”Tuhannenko vuoden perästä?”
Ja vieras vastasi: ”Tuhat vuotta ei ole sen enempää kuin meidän eilispäiväinen matkamme tai tämän öinen valvomisemme, joka nyt jo lähenee loppuaan. Katso vuoria, joilla me nyt seisomme. Aika on ollut uusi ja aika on muuttunut vanhaksi sen jälkeen, kun ne tähän asetettiin. Ei puoltakaan siitä ajasta tule enää kulumaan, ennenkuin tuo aika tulee. Minä olen nähnyt sen aamuruskon häämöttävän ihmisten sydämissä.”
Peter astui lähemmä, niin että hän melkein polvistui vieraan jalkain juureen. Hänen pyssynsä oli maassa toisella puolen tulta.
”Tahtoisin ruveta teidän yhtiönne mieheksi,” sanoi hän. ”Olen väsynyt Chartered Companyn palvelukseen.”
Vieras katsoi alas lempeästi. ”Peter Simon Halket,” sanoi hän, ”voitko kantaa sen painon?’”
Ja Peter sanoi: ”Anna minulle työtä, että koettaisin.”