Peter Halket kyyristyi kokoon ja katsoi ylöspäin. Sitten hän huudahti: ”Mestari, en voi viedä tuota viestiä, olenhan vain oppimaton poika raukka. Ja jos menisin Englantiin ja huutaisin ääneeni, sanoisivat he: ’Kuka tuo on, joka tulee saarnaamaan suurille henkilöille? Eikö hänen äitinsä ole pesijätär täällä luonamme, ja eikö hänen isänsä ollut päiväpalkkalainen, joka teki työtä kahdesta shillingistä päivässä?’ Ja he nauraisivat ja pilkkaisivat minua. Ja totta puhuen, viesti on niin pitkä, etten oikein muista sitä. Anna minulle toinen työ.”
Ja vieras sanoi: ”Vie viesti tämän maan miehille ja naisille. Mene Zambesista merelle asti ja lausu kaikille valkoisille miehille ja naisille näin: ’Minä näin laajan kentän ja siinä oli kaksi kaunista eläintä. Laaja oli kenttä heidän ympärillään, ja maassa kasvoi runsaasti tuoksuvia yrttejä. Niin rehevä oli laidun, että ne tuskin saattoivat milloinkaan syödä loppuun sitä, mitä kasvoi heidän ympärillään. Nuo kaksi eläintä olivat toistensa näköiset, sillä ne olivat saman emon poikia. Ja minä katsoin ja näin kaukana pohjoisessa tumman pilkun taivaalla. Se oli niin pieni ja niin korkealla, että silmä tuskin saattoi huomata sitä. Sitten se läheni lähenemistään ja liiteli sen paikan yli, missä ne kaksi eläintä söivät laitumella. Se oli lintu, jonka kaula oli paljas, nokka käyrä, kynnet pitkät ja siivet vahvat. Ja se leijaili yli kentän, missä ne kaksi eläintä olivat, ja minä näin sen laskeutuvan alas suurelle valkoiselle kivelle, jossa se odotti. Pohjoisessa päin näin vielä useampia pilkkuja taivaalla, ja ne lähenivät lähenemistään sitä, joka istui kivellä. Ja muutamat liitelivät eläinten yli, ja toiset hijoivat nokkiaan kivillä. Muutamat kävelivät edes takaisin eläinten jalkojen välissä. Ja minä näin, että he odottivat jotain.
Sitten se, joka oli tullut ensimmäisenä, lensi toisen eläimen luota toisen luo, istui heidän niskalleen ja pisti noukkansa heidän korviinsa. Ja se lensi toisen eläimen luota toisen luo, ja se räpäytti siivillään, niin että eläimet sokeutuivat, ja kumpikin luuli toveriaan vihollisekseen. Ja he rupesivat keskenään taistelemaan. He viilsivät halki toistensa kyljet, kunnes keto oli punaisena verestä ja maa vapisi heidän allaan. Linnut istuivat vieressä katselemassa, ja veren virratessa he astuskelivat ympäri kentän. Kun molempien eläinten voimat olivat lopussa, vaipuivat he kentälle. Silloin linnut istuivat heidän päällensä ja alkoivat herkutella, kunnes heidän vatsansa täyttyivät ja heidän pitkät, paljaat kaulansa olivat märkinä verestä. Noukat olivat syvällä kuolleiden eläimien sisälmyksissä, ja terävät, kirkkaat silmät vilkkuivat ylös. Ja se, joka oli kaikkien lintujen kuningas, noukki silmät ja söi kuolleiden eläinten sydämen. Ja kun sen vatsa oli täysi, ettei se voinut syödä enempää, se istui kivelle ja räpäytti suuria siipiään.’
Peter Simon Halket, lausu Etelä-Afrikan valkoisille miehille ja naisille: ’Teillä on ihana maa, te ja lapsenne ja lastenne lapset tuskin voivat sen täyttää, vaikka ojentaisitte kätenne tervetuliaisiksi jokaiselle muukalaiselle, joka tulee luoksenne asumaan ja työtä tekemään. Te olette saman puun kaksois-oksa, te olette saman äidin lapsia. Eikö tämä ihana maa ole kyllin laaja teille, vai täytyykö teidän repiä toistenne lihaa niitten käskystä, jotka tahtovat kastaa noukkansa teidän molempien sisimpiin elimiin? Katsokaa, ne kiertelevät ilmassa teidän ympärillänne.’”
Peter Halket melkein säpsähti ja katsoi ylöspäin, mutta ei näkynyt muuta kuin Mashonamaan tumma taivas hänen päänsä päällä.
Vieras oli ääneti ja katsoi alas tuleen. Peter Halket puoleksi syleili hänen polviaan.
”Mestari,” huusi hän, ”kuinka minä voin sen viestin viedä? Etelä-Afrikan hollantilaiset eivät kuuntelisi minua, sillä he sanoisivat että olen englantilainen. Ja englantilaiset sanoisivat: ’Kuka tuo mies on, joka tulee saarnaamaan rauhaa, rauhaa, rauhaa? Eikö hän ole ollut täällä vuoden verran, ja hänellä ei ole osakkeita ainoassakaan yhtiössä? Voiko hän sanoa mitään, jota ansaitsisi kuulla? Jos hänellä olisi hiukankaan kykyä, olisi hän hankkinut itselleen ainakin viisituhatta puntaa!’ Ja he eivät tule kuuntelemaan minua. Anna minulle toinen tehtävä!”
Vieras sanoi: ”Vie viesti yhdelle ainoalle ihmiselle. Hae hänet, olkoonpa hän hereillä tai nukkumassa, syömässä tai juomassa, ja sano hänelle: ’Missä ne ovat ne ihmissielut, jotka sinä ostit?’
Ja jos hän vastaa ja sanoo sinulle: ’En ole ostanut mitään ihmissieluja! Ne sielut, jotka ostin, olivat koiransieluja,’ silloin kysy häneltä tämä kysymys: ’Missä ovat –’
Ja jos hän keskeyttää sinut huutaen: ’Se on valhe, se on valhe! Minä tiedän mitä aiot sanoa. Mitä minä tiedän sanantuojista? Olenko koskaan peljännyt brittiläistä hallitusta? Se on kaikki valhetta!’ Silloin elä kysele häneltä sen enempää. Mutta sano: oli kerran virvatuli. Se leimahteli ja välähteli ja himmeni ja sammui – eikä kukaan siitä välittänyt. Sehän oli vain virvatuli.