Ja oli kerran valo: Ihmiset asettivat sen korkealle tulitorniin, että se levittäisi valoaan kaikille ihmisille, jotka olivat merellä, niin että he näkisivät sen varman loiston ja löytäisivät sataman ja välttäisivät kareja.
Ja tuo valo välähti ja hulmuili miten tahansa. Se loisti tuonne, loisti tänne. Milloin se kiilui sinisenä, milloin vihreänä, milloin punaisena, ja vihdoin se hävisi kokonaan ja sitten lehahti palamaan uudelleen. Purjehtijat kaukana merellä tähystelivät tarkkaan sitä kohtaa, jossa he tiesivät että tulen piti tuikkia, sanoen: ’Ei ole hätää, se suuri valo kyllä johtaa meitä, kun lähestymme kallioita.’ Ja pimeinä öinä miehet purjehtivat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, ja sydänyön aikana he törmäsivät kallioihin tulitornin juurella ja suistuivat pohjaan.
’Mitä on tehtävä tuolle tulelle, koska se ei ollut virvatuli, ja koska ihmiskädet nostivat sen korkealle loistamaan ja toiset ihmiset luottivat siihen? Eikö se olisi sammutettava?’
Ja jos hän vastaa sinulle sanoen: ’Mitä minä välitän ihmisistä? Ne ovat hulluja, hulluja kaikki! Kuolkoot!’ – kerro heille tämä kertomus: ’Oli kerran pienoinen puro. Se puhkesi ilmoille lumen alta vuoren harjanteella, ja lumi muodosti ensin holvikaton sen yli. Se lirisi kirkkaana ja sinisenä kuin taivaankansi sen yläpuolella, ja lumiäyräät olivat sen kehtona. Se saapui vihdoin paikkaan, jossa lumi loppui, ja kaksi tietä oli sen edessä valittavissa sen juoksulle. Toinen kulki vuoren vieremillä kallioiden ja kivien ohi ja pitkin aurinkoisia rinteitä alas mereen. Toinen syöksyi syvään rotkoon. Puro epäröi. Se pyörähteli ja vaahtosi, yritteli ensin toista tietä ja sitten toista. Ehkä olisi voinut käydä siten, että se olisi uurtanut uran ohi kallioiden ja kukkulain ja pitkin vuorten vieremiä, ja kyntänyt vaon itselleen sinne, missä ei ennestään mitään väylää ollut. Äyräät olisivat ruvenneet vihannoimaan, ja päivänkukka olisi kukoistanut sen rannikoilla. Öisin tähdet olisivat tuikkineet sen pinnalla ja päivällä aurinko olisi lämmitellyt sen lauhkeita laaksomaita. Metsäkyyhkynen olisi laatinut pesänsä puihin sen rantamille, ja tyyntä soittoaan soitellen puro olisi vihdoin löytänyt laajan meren, jonka etäistä kutsua kaikki vedet kuuntelevat.
Mutta se epäröi. – Ehkäpä olisi käynyt niin, että jos joku olisi poistanut yhden ainoan kiven sen tieltä, se olisi uurtanut uransa ohi kallioiden ja kivien ja löytänyt vihdoin laajan meren – ehkä olisi käynyt niin! Mutta siellä ei ollut yhtään kättä kiveä poistamassa. Puro kokosi voimansa ja – (se ehkä tahtoi kiirehtien virrata meren helmaan!) – syöksyi kuiluun.
Kallioseinät sulkivat sen sinne. Yhdeksänsadan sylen syvyydellä se lepäsi hiljaisena, mustana lammikkona. Vihreät levät riippuivat kallioseinistä. Ei auringonsäde päässyt sinne tunkemaan, ja tähdet eivät voineet tuikkia siellä öisin. Lammikko lepäsi hiljaa ja äänetönnä. Sitten, koska se oli elävä eikä voinut levätä, se kokosi voimansa ja valui hiljalleen mullan läpi ja murtuneiden kalliolohkareiden lomitse edemmäksi. Ja se hiipi esille syvässä laaksossa, ja vuoret ympäröivät sitä joka taholla. Ja puro nauroi itsekseen: ’Ha, haa! Täällä minä muodostan suuren järven, oikein meren!’ Ja se valui ja valui sinne täyttäen puolet laaksoa. Mutta siitä ei syntynytkään järveä, – suuri neva vain – sillä vedellä ei ollut mitään tietä, jota myöten se olisi päässyt ulos, ja se mätäni. Ruoho kuihtui sen rannoilla, ja puut pudottivat lehtensä ja mätänivät vedessä. Metsäkyyhky, joka oli rakentanut pesänsä sinne, lensi vuorille, sillä sen poikaset kuolivat. Kivillä istui sammakoita, ja rannan ruoho oli keltaista. Yöllä kokoontui paksu, valkea usva veden yli, niin että tähdet eivät voineet pilkoittaa sen läpi, ja päivällä hieno valkea sumu peitti veden, että auringonsäteet eivät voineet päilyä sen pinnalla. Eikä kukaan ihminen aavistanut, että nevan vesi kerran oli alkanut uransa kirkkaana ja sinisenä lumen alla vuoren kukkulalla. Eikä kukaan tiennyt sitäkään, että yhden ainoan kiven vierittäminen pois tieltä olisi saattanut puron juoksemaan toisaalle ja riemussa yhtymään mereen’”.
Vieras oli vaiti hetkisen.
Sitten hän sanoi: ”Jos hän vastaa sinulle sanoen: ’Mitä minä siitä välitän! Mitä rotkot ja vuorten huiput minua liikuttavat? Kulta on todellista ja valta, jolla voin musertaa ihmisiä käteni viittauksella!’ silloin elä virka hänelle sen enempää.
Mutta jos hän sattumalta kuuntelisi sinua, silloin sano hänelle tämä ainoa asia selvästi korvaan, että hän varmasti kuulee sen: ’Aamu koittakoon harmaana ja päivä puhjetkoon pimeänä ja myrskyisenä, mutta iltaruskon loiste voi ikipäiviksi huuhtoa pois muiston aamun synkkyydestä ja puolipäivän pimeydestä. Ja kaikki ihmiset tulevat sanomaan: ’Oi tätä päivän ihanuutta!’ – Jos virta on vuotanut alas, se ei ikinä enää pääse nousemaan, mutta – ihmissielulle se ei koskaan ole liian myöhäistä.’
Ja jos hän nauraa ja sanoo: ’Sinä hullu! Mies voi muuttua juurta jaksain ollessaan nuorempi kuin kaksikymmentä vuotta, hän voi muuttua vielä ennen kolmeakymmentäkin, mutta neljänkymmenen vanhana hän ei enää muutu. Pitäisikö minun, joka neljänkymmenen kolmen vuoden kuluessa olen etsinyt kultaa ja voimaa, nyt ruveta etsimään jotain muuta? Tahdot kai että minusta tulisi Jesus Kristus! Kuinka voin olla oma itseni ja joku toinen mies samalla?’ Vastaa hänelle silloin: ’Syvällä jokaisen ihmislapsen sydämessä on enkeli, mutta muutamilla on siivet laskeutuneet lepoon. Herätä oma enkelisi! Se on suurempi ja voimakkaampi kuin monen muun miehen enkeli. Nouse ylöspäin sen avulla!’