Ja Ratsumies Peter Halket istui yksinään kalliolla.
II.
Oli kuuma päivä. Aurinko valoi säteitään muutamien harvojen puitten yli ja surkastuneisiin pensaisiin sekä pitkään heinään ja kuivaneisiin virran uomiin. Kaukana taivaankannella, niin korkealla että silmä tuskin kantoi sinne, lenteli kotkia etelään päin, jossa neljänkymmenen peninkulman alalla oli hävitetty neekerikyliä, ja jossa kaksisataa mustaa ruumista makasi auringonpaisteessa.
Erään korkean, monihaaraisen puuryhmän alla, ruohon ja matalain pensaiden seassa, melkein täydellisesti kuivaneen virran rannalla oli pienoinen leiri.
Joukko oli kadottanut muulinsa, ja odottaen saavansa ne takaisin se oli viipynyt täällä jo seitsemän päivää. Kolme kuormallista ruokavaroja, joita heidän piti viedä suureen leiriin, oli vedetty puitten alle, ja niiden yli oli heitetty purjevaate, joka samalla oli suojana muutamille miehille. Toiselle puolelle pientä avonaista kenttää, johon tämä leiri oli sijoitettu, oli kiinnitetty toinen pienempi purjevaate kahden seipään väliin, muodostamaan kömpelötekoisen teltan, ja vasemmalla hiukan syrjässä muusta leiristä, matalien pensaiden luona, oli kapteenin kellonmuotoinen teltta korkean puun alla. Kellonmuotoisen teltan edessä oli lyhyt surkastunut puu. Sen paksu valkoinen runko oli täynnä kyhmyjä ja pahkoja, ja kaksi surkastunutta, epämuodostunutta oksaa ojentautui käsivarsien tavoin kahden puolen runkoa.
Tämän puun edustalla kulki eräs mies edes takaisin, pyssy olalla, pää kumarassa ja katse maahan luotuna, auringon paahtaessa hänen olkapäitään.
Kolme tai neljä tulta paloi leirissä eri paikoissa. Kolmessa keitettiin maissia ja riisiä, jota miehet nyt saivat ravinnokseen, kun tina-astioissa säilytetty liha oli loppunut. Neljännessä, jota neekeripoika vartioi, valmistettiin hiukan maukkaampi ateria kapteenille.
Useimmat miehet olivat nyt poissa leiristä. Neekerit olivat menneet ottamaan kiinni muuleja, jotka oli löydetty kukkuloiden välissä, muutaman penikulman päässä, ja valkoiset miehet olivat menneet katsomaan, eikö olisi mahdollista saada ammutuksi jotain riistaa, jolla hiukan voisi höystää maissipatoja, ja myöskin ottamaan selkoa seudusta. Tosin kyllä kaikki neekerikylät olivat hävitetyt kolmenkymmenen penikulman piirissä. Siellä ei ollut mustia enemmän kuin lapsen kädessä on karvoja, ja itse metsän pedotkin näyttivät kadonneen.
Kahden seipään väliin kiinnitetyn vaatteen suojassa makasi kolme valkoista miestä, joiden toimena oli tarkastaa patoja ja vahtia kenttää.
He olivat kaikki kolme Englannin siirtomaalaisia, ja he loikoilivat maassa vatsallaan koettaen saada aikaa kulumaan puhelemalla niitä näitä ja vetelemällä savuja piipuistaan hitaasti ja huolellisesti, sillä tupakka oli kallista leirissä.