”Mitä Halket tuolla puuhailee?” kysyi hän äkkiä kohottaen päätään.
”Etkö sinä ollut täällä tänä aamuna?” kysyi siirtomaalainen. ”Etkö sinä tiedä, että heillä oli helkkarin mellakka?”
”Kellä?” kysyi englantilainen, puoleksi kohottautuen olkapäilleen.
”Halketilla ja kapteenilla.” Siirtomaalainen lakkasi nyppimästä lintua. ”Voi taivas, et ikinä varmaan ole sellaista nähnyt!”
Englantilainen istui nyt suorana ja tähysteli pensaitten yli sinne päin, missä Halketin kumarassa oleva pää näkyi, kun hän astuskeli edes takaisin.
”Mitä hän tekee tuolla auringonhelteessä.”
”Hän on vahdissa,” sanoi siirtomaalainen. ”Luulin että sinä olit täällä, kun se tapahtui. Se on paraimpia juttuja, mitä ikinä olen kuullut!” Hän vierittäytyi puoleksi kyljelleen ja nauroi muistellessaan tapahtumaa. ”Se oli niin, että muutamat miehistä menivät alas virralle hakemaan tuoreita vesipaikkoja, ja siellä he löysivät erään neekerin, joka oli piiloutunut maakoloon virran äyräässä, tuskin viidensadan jalan päässä täältä. He löysivät sen konnan siten, että ensin keksivät pienen polun, jonka hän oli polkenut kovaksi kolostaan vesipaikalle, aivan kuin piikkisika. He saivat hänet kiinni kuin suuren muurahaisnieliläisen kolossaan, jonka suulla kasvoi pensas, ettei sitä voinut nähdä. Hän oli nähtävästi ollut siellä kauvan aikaa, sillä lattia oli täynnä kalanluita, jäännöksiä lätäköistä pyydetyistä kaloista, ja kepin paksuinen juuri oli puoleksi loppuun nakerreltu. Hän itse oli haavoittunut ja hänellä oli sääressä kaksi pyssynkuulaa, mutta nyt hän jo osasi käydä. Oli aivan selvää, että hän vain odotteli meidän poislähtöämme pyyhkäistäkseen muille seuduille heimonsa jälkiä hakemaan. Hän oli inhoittavan näköinen tuo kerpukin syömä neekeri, kuten neekerit tavallisesti ovat, oltuaan syömättä kauvan aikaa.
No niin, he laahasivat hänet tietysti kapteenin eteen, joka noitui ja kirosi ja sanoi että neekeri oli vakooja, ja että hän oli hirtettävä huomenna. Kapteeni tuumaili hirtättää hänet jo tänä iltana, mutta pääjoukko saavuttaa ehkä meidät vielä tänään, ja siksi hän arveli parhaaksi odottaa, mitä eversti sanoisi. Mutta ellei pääjoukkoa kuulu tänään, olisi neekeri hirtettävä ensi työksi huomisaamuna, tai ammuttava, se oli yhtä varma kuin auringon nousu. Kapteeni komensi poikia sitomaan neekerin tuohon pieneen puun pahaseen teltan edustalla. Sääret sidottiin nahkaremmillä ja toinen nahkaremmi pantiin kiinni vyötäisistä, kolmas kaulasta.”
”Mitä neekeri arveli?” kysyi englantilainen.
”Hän ei virkkanut yhtään mitään. Koko leirissä ei paitsi sitä olisi ollut sieluakaan, joka olisi ymmärtänyt yhtään sanaa hänen puheestaan, jos hän olisi yrittänyt sanoa mitään. Leirin mustat pojat eivät ymmärrä hänen kieltään. Minä arvelen että hän on yksi noita samoja peijakkaita, joita me ahdistelimme tässä tuonoin puhdistaessamme tuon pensaikon tuolla. Mutta sitä minä en kykene käsittämään, kuinka hän on voinut kiivetä alas pitkin tuota virran äyrästä, jalka semmoisessa tilassa, kuin se silloin mahtoi olla. Hän ei yrittänyt tapella, kun me otimme hänet kiinni, tuijotti vain eteensä – kauhua luultavasti. Hän on varmaan ollut oikein jättiläisen kokoinen piru ennen haavoittumistaan.