Englantilaisen katseet olivat yhä vielä kiinni pensaikossa, jonka takaa Halketin pää vähän väliä vilahti näkyviin.
”Heillä ei ole mitään oikeutta käskeä Halketia tekemään sitä – ja hän ei tule sitä tekemään!” sanoi englantilainen hitaasti.
”Et suinkaan sinä vain aikone olla niin hullu että sekaannut asiaan?” sanoi siirtomaalainen, katsoen uteliaasti englantilaiseen. ”Se ei maksa vaivaa. Minä olen päättänyt, etten ikinä puhu sanaakaan, tapahtuipa mitä tahansa. Mitä se hyödyttäisi? Otaksutaanpa että joku nyt valittaisi tuosta Halketin jutusta, jos hänet pakoitetaan ampumaan neekeri vastoin tahtoansa. Mitä siitä seuraisi? Puoli tusinaa miestä maksettaisi puhumaan siihen suuntaan kuin päälliköt tahtoisivat – ottamaan lukuun tuollaisia –”, hän osoitti peukalollaan sinne missä ratsumies nukkui – ”jotka ovat maksettuja vakoojia. Minä luulen että hän ilmoittaa itse kapteenistakin ylipäälliköille. Kaikki sähkösanomat parannetaan, ennenkuin ne lähetetään täältä. Se vain saadaan aikaan, mitä Chartered Company tahtoo. Täällä on monta kunnon poikaa, mutta kuinka monen meistä luulet olevan siinä tilassa, että hän voisi heittää pois kaikki menestyksen toiveet Mashonamaassa puolustaakseen Halketia, vaikkapa hän joutuisi oikein aimo kahakkaan yhtiön kanssa? Minä pidän itse hyvin paljon Halketista, hän on kerrassaan kunnon poika, ja hän on usein auttanut minua – viime yönäkin hän otti minun vahtivuoroni kun olin kalpea ja väsynyt – ja minä tahtoisin tehdä jotain hänen hyväkseen. Mutta, sanon sen suoraan, en voisi enkä tahtoisi hypätä vallanpitäjäin nokalle hänen enkä kenenkään muunkaan tähden. Minulla on tyttö odottamassa tuolla siirtomaissa, ja hän on jo odottanut minua viisi vuotta. Meidän naimisemme riippuu kokonaan siitä, kuinka hyvissä kirjoissa olen yhtiössä. Sanon sen suoraan, en aio joutua riitaan sen kanssa. Tulin tänne ansaitsemaan rahaa ja aion täyttää aikeeni! Jos toisten ihmisten tekee mieli iskeä päänsä kiveen, niin iskekööt kernaasti minun puolestani, mutta heidän ei pidä odottaman että minä seuraisin heidän esimerkkiään. Tämä ei ole se maa, jossa mies saa suoraan sanoa ajatuksensa.”
Englantilainen nojasi kyynäspäätään maahan. ”Ja Union Jack[3] on kumminkin liehuvinaan meidän ylitsemme.”
”Niin on. Mutta siinä on musta viiva merkitsemässä Chartered Companya”, nauroi siirtomaalainen.
”Vaivaako sinua koskaan painajainen?” kysyi englantilainen äkkiä.
”Minua? Joskus.” Hän katsoi uteliaasti toveriinsa. ”Kun olen syönyt liiaksi, kiusaa painajainen.”
”Minua se on kiusannut yhtä mittaa siitä asti, kun tänne tulin,” sanoi englantilainen. ”Tuntuu kuin avara maailma minua painaisi – kokonainen maapallo, ja minä olen kuin hyttynen sen alla. Koetan nostaa sitä, mutta turhaan. Ja siis minä makaan hiljaa sen alla – ja annan sen musertaa minut!”
”Sepä omituista että painajainen vaivaa sinua täällä näin ylhäällä,” sanoi siirtomaalainen, ”täällä ei syötetä liiaksi.”
Oli hetken äänettömyys. Siirtomaalainen nyppi höyheniä linnusta, ja englantilainen katseli muurahaisia.