”Muista,” sanoi siirtomaalainen vihdoin, ”että minä en väitä kapteenin menetelleen väärin tässä tapauksessa. Halket on ollut pahanpäiväinen aasi. Hän ei koskaan tullut oikein entiselleen sen yön jälkeen, jonka hän vietti eksyksissä kalliolla. Kun me löysimme hänet aamulla, oli hän niin sikeässä unessa kuin kuollut, me emme voineet saada häntä hereille, mutta kylmyys ei ollut niin ankara, että hän olisi paleltunut. Hän ei ikinä ole tullut entiselleen sen jälkeen. Hän on hiukan omituinen, antaa ruokansa neekeripojille ja jakaa viinansa toisille tovereille iltasin. Itsekseen hän on paitsi sitä aina, kuten tiedät. Toiset pojat luulevat, että häneen tarttui kuume, kun hän silloin käveli ympäri pitkässä ruohikossa. Mutta minä en usko, että syy on siinä. Minä luulen että se oli yksin olo kentällä, joka hänet muutti. Oletko sinä koskaan ollut sillä lailla yksin kentällä kokonaisia vuorokausia ilman ainoatakaan elävätä olentoa, jolle olisit voinut puhua? Minä olen, ja sen minä sanon, että jos olisin jäänyt sinne vielä kolmeksi vuorokaudeksi, olisin tullut joko hulluksi tai uskonnolliseksi. Ne yöt sen tekevät, yöt, jolloin tähdet tuikkivat ylhäällä, ja ympärillä on kuolon hiljaisuus. Ja sinä vain ajattelet ja ajattelet ja ajattelet! Mieleen muistuu kaikenlaisia asioita, joita ei ole ajatellut vuosikausiin. Minä rupesin vihdoin puhumaan itsekseni ja uskottelemaan itseäni toiseksi mieheksi. Olin ulkona seitsemän päivää, ja Halket oli vain yhden päivän. Mutta minä luulen varmaan, että se oli yksinäisyys, joka hänet muutti. Nuo tähdet ovat kamalia ja se hiljaisuus, joka syntyy aamupuoleen!” Hän nousi ylös. ”On kovin sääli Halketia, sillä hän on kunnon poika. Mutta ehkä hän vielä siitä paranee.”
Hän läksi astumaan padalle päin lintu kädessään. Hänen mentyään englantilainen kääntyi selälleen ja makasi käsivarsi otsalla.
Korkealla, korkealla puitten harvojen oksien lomitse, kirkkaalla sinisellä Afrikan taivaalla hän näki kotkien lentävän etelään päin.
Samana iltana miehet istuivat illallistaan syömässä nuotiovalkeiden ympärillä. Pääjoukko ei ollut saapunut, ja muulit oli tuotu leiriin. Aikaisin seuraavana aamuna piti lähteä matkalle.
Halket oli vapautettu toimestaan, ja nyt hän oli heittäytynyt maahan hiukan erilleen ryhmästä, joka istui valkean ympärillä.
Siirtomaalainen ja englantilainen olivat sanoneet kaikille miehille, että Halketin piti saada olla rauhassa, ja häneltä ei saanut kysellä mitään. Miehet, jotka pelkäsivät siirtomaalaisen jättiläiskokoa ja englantilaisen jäntevyyttä, jättivät Halketin rauhaan. He nauroivat ja puhelivat valkean ääressä, suuren siirtomaalaisen ammentaessa maissia ja riissiä lautasille, jotka hän jakeli miehille. Hän ojensi yhden Halketille, joka makasi melkein hänen takanaan nojautuen kyynäspäähänsä. Vähään aikaan Halket ei syönyt mitään, sitten hän otti pari lusikallista ja nojautui taas kyynäspäähänsä.
”Ethän sinä syö mitään, Halket,” sanoi englantilainen iloisesti, katsahtaen häneen.
”Minun ei ole nälkä nyt,” sanoi Halket. Vähän ajan perästä hän otti punaisen nenäliinansa ja kaatoi siihen huolellisesti lautasensa sisällyksen sekä solmi sen kääröksi. Sen hän asetti viereensä maahan ja laskeutui taas kyynäspäänsä varaan.
”Etkö tule hiukan lähemmäksi tulta, Halket?” kysyi englantilainen.
”Ei, kiitos, yö on lämmin.”