Vähän ajan perästä Peter Halket veti esiin vyöstään pienen jahtiveitsen, jolla oli karkeatekoinen puuvarsi. Pieni, sileä kivi oli hänen vieressään, ja hän hieroi veistä edes takaisin siihen, vähän väliä tunnustellen sormellaan terää. Vähän ajan kuluttua hän pisti sen taas vyöhönsä, nousi hitaasti, otti pienen käärönsä ja läksi astumaan telttaa kohti.
”Hänellä on ollut kova päivä,” sanoi siirtomaalainen. ”Jopa luulen hänen mielellään lähtevän levolle.”
Sitten kaikki miehet tulen ympärillä alkoivat puhella vapaasti tästä tapahtumasta. Pitäisikö kapteeni sanansa huomenna? Tottelisiko Halket? Oliko kapteenilla oikeutta käskeä yhtä miestä yksin ampumaan, eikä useita, kuten tavallista? Eräs miehistä sanoi, että hän ampuisi hyvin mielellään Halketin sijasta, jos häntä vain käskettäisi. Miksi Halket oli käyttäytynyt kuin hupsu?
Niin he puhelivat kello yhdeksään asti, jolloin englantilainen ja siirtomaalainen läksivät pois levolle. He löysivät Halketin nukuksissa aivan teltan laidassa, kasvot kankaaseen päin. Ja he laskeutuivat levolle hiljaa, etteivät häiritseisi häntä.
Kello kymmenen koko leiri oli nukuksissa, paitsi kaksi miestä, jotka olivat vahdissa ja astuskelivat toisesta päästä leiriä toiseen, pysyäkseen valveilla, tai seisoivat puheskellen suuren nuotiovalkean ääressä, joka vielä paloi leirin laidassa.
Kapteenin teltassa paloi valkea koko yön kuultaen ohuen telttakankaan läpi ja levittäen valoa maahan teltan ympärillä, mutta muutoin oli leiri kuollut ja hiljainen.
Puoli yksi kuu oli laskeutunut, ja ainoastaan tähdet tuikkivat suurella Afrikan taivaalla.
Silloin Peter Halket nousi ylös, kohotti hiljaa telttavaatetta ja ryömi ulos. Kentän etäisimmällä laidalla hän nousi pystyyn. Hänen käsivarrellaan riippui punainen nenäliinamytty sisällyksineen. Hetkisen hän katseli tähtisikeröitä taivaalla, sitten hän astui pitkään ruohikkoon ja läksi kulkemaan poispäin leiristä. Mutta vähän ajan kuluttua hän kääntyi alas virran uomaan. Hän käyskenteli pitkin sitä hetkisen. Sitten, vähän ajan perästä, hän istautui äyräälle, riisui raskaat saappaat jalastaan ja heitti ne viereiseen ruohikkoon. Sitten hän läksi astumaan hiljaa ja varpaillaan pitkin pientä polkua, jonka miehet olivat polkeneet käydessään hakemassa vettä virrasta. Se johti suorastaan kapteenin teltalle ja tuon pienen lakkapään puun luo, jonka runko kiilui valkeana, ja kaksi kyhmyistä oksaa ojentihe molemmille puolille. Tultuaan neljänkymmenen askeleen päähän sieltä, Peter Halket seisahtui. Kaukana toisella puolen leiriä molemmat vahdissa olevat miehet seisoivat puhellen leirivalkean ääressä. Kuolon hiljaisuus vallitsi muualla leirissä. Valo kapteenin teltasta valaisi pienen puun rungon selvästi, mutta teltasta ei kuulunut ääntä eikä liikettä.
Hetkisen Peter Halket seisoi liikkumatta ja astui sitten puun luo. Musta mies riippui valkoista runkoa vastaan, niin tiiviisti siihen sidottuna, että hän näytti yhteenkasvaneelta siihen. Hänen kätensä olivat sidotut sivulle ja pää riippui rinnalla. Hänen silmänsä olivat kiinni ja kaikki hänen jäsenensä, jotka kerran olivat olleet voimakkaat, retkottivat veltostuneina, niin että nivelet pullistuivat ulos. Villainen tukka oli siivoton ja paksu ja riippui hujan hajan pitkinä töyhtöinä. Iho oli käynyt karkeaksi nälästä ja ilmasta.
Remmit olivat hiukan hieroneet hänen nilkkojaan, ja pieni verivirta oli tehnyt maan mustaksi hänen jalkojensa alla.