Peter Halket katsoi hänen. Mies näytti kuolleelta. Hän kosketti hiljaa neekerin käsivartta ja pudisteli sitä sitten hiukkasen.
Mies avasi silmänsä hitaasti, kohottamatta päätään ja katsoi Peteriin väsyneiden silmäluomiensa alta. Elleivät silmät olisi liikkuneet, olisi niitä voinut luulla kuolleen ihmisen silmiksi.
Peter nosti sormensa huulilleen – ”Hst! hst!” sanoi hän.
Mies riippui tylsänä, yhä vieläkin katsellen Peteriä.
Nopeasti Peter Halket polvistui ja otti veitsen vyöstään. Yht’äkkiä jalkoja sitovat remmit olivat poikki leikatut. Seuraavana hetkenä hän oli leikannut remmit vyötäisiltä ja kaulasta. Kaikki remmit putosivat maahan käsivarsista, ja mies seisoi vapaana. Ymmällään, tylsistyneenä hän seisoi siinä, pää vieläkin rinnalla, ja tuijotti Peteriin.
Nopeasti Peter pisti punaisen mytyn käsivarreltaan neekerin käteen.
”Ari-tsemaia! Hamba! Loup! Mene!” kuiskasi Peter Halket, käyttäen sanoja kustakin afrikkalaisesta kielestä, jonka hän tunsi. Mutta musta mies seisoi liikkumatta, tuijottaen häneen kuin kivettynyt.
”Hamba! Sucka! Mene!” kuiskasi Peter, osoittaen kädellään.
Ymmärryksen valo välähti samassa neekerin kasvoissa, ja sitten alkoi hurja pako. Sanomatta sanaakaan, äänetönnä, niinkuin tiikeri hyppää villiä koiria pakoon, yhdellä ainoalla pitkällä, pehmeällä harppauksella, aivan kuin hän olisi ollut haavoittumaton ja terve, hän kääntyi ja hävisi ruohikkoon. Se sulkeutui hänen jälkeensä, mutta kun hän juoksi, risahtelivat oksat ja lehdet hänen jalkainsa alla.
Kapteeni avasi telttansa oven. ”Kuka siellä?” huusi hän.