Peter Halket seisoi puun juurella veitsi kädessä.
Melu herätti koko leirin. Miehet juoksivat esiin, pyssyn laukauksia kuului, ja unen horroksissa olevat miehet syöksyivät ylös, tarttuen aseisiinsa. Pienen puun luota kuului pyssyn paukahdus, ja huuto kajahti yli koko leirin: ”Mashonalaiset vapauttavat vakoojan!”
Kun miehet saapuivat kapteenin teltalle, näkivät he, että neekeri oli mennyt, ja Peter Halket makasi suullaan puun juurella, pää kapteenin telttaan päin.
Kuului hurja äänien sekasorto. ”Kuinka monta heitä oli?” ”Minne ne nyt ovat menneet?” ”Ne ovat ampuneet Peter Halketin!” – ”Kapteeni näki kuinka he ampuivat hänet.” – ”Olkaa varuillanne, he voivat palata takaisin milloin tahansa!”
Kun englantilainen saapui paikalle, astuivat toiset miehet syrjään, sillä he tiesivät, että hän oli tutkinut lääketiedettä. Hän polvistui Peter Halketin viereen.
”Hän on kuollut,” sanoi hän hiljaa.
Kun he käänsivät hänet selälleen, polvistui siirtomaalainen toiselle puolen ruumista, kädessään pieni lyhty.
”Mitä te siinä hulluttelette, miehet?” huusi kapteeni. ”Luuletteko maksavan vaivaa hakea jälkiä kaiken tämän polkemisen perästä! Menkää vahtimaan leiriä joka taholta!”
”Minä lähetän neljä neekeriä,” lisäsi hän englantilaiselle ja siirtomaalaiselle, ”kaivamaan haudan. Paras olisi haudata hänet heti, odottamisesta ei ole mitään hyötyä. Me lähdemme aikaisin huomisaamuna.”
Heidän jäätyään yksin, paljasti englantilainen Peter Halketin rinnan. Siinä oli pieni haava vasemmalla puolella, ja aivan päälaessa oli toinen haava, joka varmaan oli syntynyt sen jälkeen, kun hän jo oli kaatunut.