”Omituista, mitä hän mahtoi tehdä täällä?” sanoi siirtomaalainen. ”Kovin pieni tuo haava, eikö totta?”
”Pistolin luoti,” sanoi englantilainen, peittäen rinnan.
”Pistoolin – –”
Englantilainen katsoi häneen, omituinen loiste silmissä.
”Sanoinhan sinulle, että hän ei tule tappamaan sitä neekeriä. – Katso – tänne –” Hän otti veitsen, joka oli pudonnut Peter Halketin kädestä, ja sovellutti sen leikattuun nahkaremmiin maassa.
”Mutta ethän väittäne –” Siirtomaalainen tuijotti häneen silmät selällään. Sitten hän vilkaisi kapteenin telttaan päin.
”Sitä juuri väitän, että – Mene ja tuo hänen päällystakkinsa, käärimme hänet siihen. Ellei maksa vaivaa puhua ihmisen eläessä, ei myöskään maksa vaivaa puhua hänen kuoltuaan!”
He ottivat hänen päällystakkinsa ja etsivät sen taskuista, olisiko siellä jotain, joka osoittaisi, mistä hän oli tullut ja kutka olivat hänen ystäviään. Mutta taskuissa ei ollut mitään muuta kuin tyhjä pullo, nahkakukkaro, jossa oli kaksi shillingia ja pieni käsin kudottu lakki.
Sitten he käärivät Peter Halketin päällystakkiin ja panivat sen pienen lakin hänen päähänsä.
Ja tunti sen jälkeen, kun Peter Halket oli seissyt teltan edustalla katsellen ylös, hän makasi sen pienen puun alla, yllään tasaiseksi poljettu punainen hiekka, johon mustan miehen ja valkoisen miehen veri oli sekaantunut.