KUUDESTOISTA LUKU
Perhe käyttää kavaluutta, mutta kohtaa vielä suurempaa.
Mitä lienee Sofia tuntenutkaan, mutta me muut saimme mr Burchellin poissaolosta piankin korvauksen: hovinherra alkoi näet käydä meillä yhä useammin ja viipyi talossa entistä kauemmin. Hänen ei tosin ollut onnistunut hankkia tyttärilleni mahdollisuutta pääkaupungin huvituksiin, niinkuin olisi tahtonut, mutta nyt hän sen sijaan koetti toimittaa heille kaikenlaisia pieniä mielihyviä, mikäli meidän syrjäinen asemamme salli.
Tavallisesti hän tuli aamuisin. Minun ja poikani ollessa ulkotöissä, hän istui muitten perheenjäsenten kanssa tuvassa, jutteli heidän huviksensa Lontoosta, jonka hän tunsi pitkin ja poikki. Hän tiesi kaikki, mitä teatterimaailmassa oli tapahtunut, ja osasi ulkoa kaikki näppärimmät sukkeluudet ennenkuin ne olivat tulleet kompakirjoihinkaan. Vuoroin hän taas opetti tyttäriäni lyömään pikettiä tai pani pienet pojat boksailemaan, jotta heistä tulisi notkeita poikia, niinkuin hän sanoi. Ja koska hänestä toivottiin vävyä taloon, niin oltiin joissain määrin sokeita kaikille hänen puutteellisuuksilleen.
Täytyy tunnustaa, että vaimoni yritteli tuhansilla keinoin saada hänet ansaan elikkä, lievemmin sanoen, koetti kaikin tavoin ylistää tyttäriensä ansioita. Jos teeleipä oli makuisaa ja murevaa, niin ne olivat Olivian paistamia; jos karvikkoviini oli hyvin valmistettua, niin hänhän se oli marjat poiminut; Olivian sormissa kasvissäilykkeet olivat saaneet oikean viheriän värinsä; hänhän se oli puddingin ainekset määrännyt. Ja vuoroin vaimo parka sanoi squirelle, että hänen mielestään mr Thornhill ja Olivia ovat aivan yhtä kokoa ja pyysi heitä nousemaan seisaalleen, jotta saataisiin nähdä, kumpiko on pitempi.
Tällaiset juonet, jotka vaimoni mielestä olivat aivan salaiset, mutta jotka jokainen sittenkin selvään huomasi, olivat meidän hyväntekijällemme varsin mieleisiä. Joka päivä saatiin uusia todistuksia hänen palavista tunteistaan, ja vaikk'eivat ne vielä olleet kypsyneet varsinaiseksi kosimiseksi, niin eivät ne meidän mielestämme siitä enää kaukanakaan olleet. Viivyttelyn syyksi me panimme välisti hänen luontaisen arkuutensa, vuoroin taas sen, että hän pelkää enoansa. Mutta pian sattui muuan seikka, joka päivän selvään osoitti, että hänellä on vakaa aikomus tulla meidän perheen jäseneksi. Vaimoni piti sitä ilmeisenä lupauksena.
Vaimoni ja tyttäreni olivat kerran, käydessään vuorovierailuilla Flamboroughissa, nähneet, että talonväki siellä oli äskettäin teettänyt muotokuvansa eräällä kulkevalla maalarilla, viidestätoista shillingistä hengeltä. Kun nyt näitten naapurien ja meidän talon välillä oli jo ammoisista ajoista ollut olemassa jonkunlainen kilpailu kauneuden-aistia koskevissa asioissa, niin loukkasi tällainen salainen yllätys heidän puoleltaan meidän itserakkauttamme, ja niinpä, vaikka minä mitä olisin puhunut — ja paljon minä puhuinkin — päätettiin kuin päätettiinkin, että meistäkin pitää saataman muotokuvat.
Ensinnäkin tilattiin maalari — ja minkäpäs minä sille taisin? — ja toiseksi ruvettiin neuvottelemaan, millä tavalla meidän makumme etevämmyys tulisi näkyviin henkilöitten asemissa. Heitä oli seitsemän henkeä, ja heidät oli maalattu seitsemään oransinväriin: — niin kerrassaan aistitonta, ei vaihtelua ilmeissä, ei kompositionia tuon enempää. Meidän muotokuvissamme piti olla loistavampi stiili, ja niinpä, monen pohdinnan ja harkinnan perästä, tultiin vihdoin siihen yksimieliseen päätökseen, että meistä maalataan yksi ainoa suuri historiallinen perhetaulu. Helpommaksi se käy kanssa, arveltiin, siihen kun ei tarvitse kuin yhdet ainoat puitteet, ja on se samalla monta vertaa hienompikin, sillä siihen tapaan sitä nykyjään kaikki ne kuvansa maalauttavat, joilla hiukankin makua on.
Kosk'ei meille ensi iskulta johtunut mieleen mitään sopivaa historiallista aihetta, niin tyydyimme kukin osaltaan esittämään yksityistä historiallista henkilöä. Ja tällaiseksi se kuva suunniteltiin: Vaimoni on Veneri — ja maalaria neuvottiin panemaan runsaanpuoleisella kädellä timantteja tämän jumalattaren liiveihin ja tukkaan; pikku pojat seisovat lemmenjumalina hänen kummallakin puolellaan; minä, täysissä tamineissa ja liperit kaulassa, ojennan hänelle viimeksi ilmestynyttä teostani, joka koskee whistonilaista opinriitaa; Olivia, amazonina, istuu kukkalavalla, yllään viheriä ratsupuku, runsaasti kullalla kirjailtu, ja kädessä raippa; Sofia on lammaspaimen, ympärillään niin monta lammasta kuin maalari ilmaiseksi ottaa pannakseen; Moseksella on päässään höyhenillä koristettu hattu.
Tämä aistikas sommittelu miellytti squirea niin kovin, että hän pyytämällä pyysi päästä meidän perheemme jäsenten joukkoon, nimittäin Aleksander Suurena Olivian jalkain juuressa. Tämä oli kaikkein meidän mielestä viittausta siihen, että hän todella pyrkii meille perheen jäseneksi; eihän siis sellaista pyyntöä käynyt hylkääminen.