Minä rupesin kovalla, yksinkertaisella äänellä lukemaan kirkkorukouksia ja huomasin kuulijakuntani pitävän tätä kovasti lystinä. Ruokottomat kuiskutukset, teeskennellyt syvän katumuksen huokaukset, silmän-iskut ja rykäykset saivat kuulijani tuon tuostakin räjähtämään nauruun. Minä puolestani jatkoin lukemista, luonnollisella vakavuudella, tietäen, että tämä on muutamille oleva parannukseksi, ja ett'ei minua itseäni kukaan ole tästä tuomitseva. Lukemisen jälkeen minä rupesin puhumaan heille varoitussanoja, tarkoittaen niillä enemmän heidän huomionsa kiinnittämistä kuin nuhteita. Ensinnäkin selitin heille, ett'en ole tähän ryhtynyt mistään muusta syystä kuin heidän omaa parastansa harrastaen. Sanoin olevani heidän vankeuskumppalinsa ja virkoin, ett'ei tässä ole aikomus saarnata. Surukseni sanoin kuulleeni, kuinka jumalattomia puheita he keskenänsä pitävät; siitähän he eivät mitään hyvää saa, päinvastoin paljon hyvää kadottavat.
— Hyvät ystävät, — lausuin minä, — sillä ystäviäni te olette, vaikka maailma kuinkakin teidän ystävyyttänne hylkisi, olkaa varmat siitä, että, vaikka te päästäisitte kymmenentuhatta kirousta päivässä, ei siitä olisi teille penninkään tuloa. Ja mitäpä hyötyä siitä, että joka silmänräpäys kutsuu perkelettä ja hieroo ystävyyttä hänen kanssaan, koskapa hän niin kehnosti teitä auttaa? Näettehän te, ett'ei hän ole antanut teille muuta kuin suun täydeltä kirouksia ja vatsan täydeltä tyhjää. Mitään hyvää te ette häneltä saa, siksi minä hänet tunnen.
"Jos ihmisellä kenen kera kaupat huonosti onnistuvat, niin toisaannehan hän kääntyy. Eiköhän teidänkin maksaisi koettaa, miltä tuntuisi palvella toista herraa, joka antaa ihania lupauksia sille, ken hänen tykönsä tulee? Niin, ystävät, paljo on maailmassa mielettömiä, mutta mielettömin on se, joka, rosvottuaan ja varastettuaan, juoksee polisilta suojaa hakemaan. Ja tokkopa tekään sen viisaampia olette? Te haette joka mies turvaa sellaiselta, joka jo on pettänyt teidät, ja luotatte sellaiseen olentoon, joka on häijympi häijyintäkin polisimiestä, sillä polisimiehet ne vaan houkuttelevat teidät ansaan ja hirttävät, mutta hän sekä houkuttelee että hirttää ja sitten, mikä pahin kaikista, pitelee teitä kynsissään vielä senkin jälkeen kuin pyöveli on tehtävänsä tehnyt."
Puheeni jälkeen lausuivat kuulijat mielihyvänsä. Muutamat tulivat oikein kädestä pitäin kiittämään minua, vannoen, että minä olen kunnon mies, jonka kanssa he tahtovat yhä parempaan tuttavuuteen päästä. Minä puolestani lupasin huomennakin lukea heille, ja jopa rupesin todellakin toivomaan ainakin muutamissa mielenmuutosta. Olen nimittäin aina ollut sitä mieltä, ett'ei parannus kellenkään liian myöhäistä ole, sillä jokaisen sydän on avoinna synnin soimausten nuolille, jos vaan ampuja osaa tähdätä oikein. Tyytyväisenä palasin huoneeseni, jossa vaimoni oli valmistanut minulle yksinkertaisen aterian. Mr Jenkinson pyysi saada syödä päivällisensä yhdessä meidän kanssamme, jotta, niinkuin hän kohteliaasti lausui, hänellä olisi mielihyvä saada haastella minun kanssani. Hän ei ollut vielä nähnyt minun perheeni jäseniä, nämä kun kulkivat minun huoneeseni tuota jo ennen mainittua kapeaa käytävää myöten suoraan, tarvitsematta astua yhteisen huoneen kautta. Ensi kertaa perheeni piiriin tultuaan hän näkyi kovasti hämmästyvän nuoremman tyttäreni kauneutta, jota miettivä ilme kasvoilla vielä suuresti lisäsi. Pikku pojat eivät jääneet häneltä huomaamatta hekään.
— Voi, tohtori! — huudahti hän, — nämä lapset ovat liian somat ja liian hyvät olemaan tällaisessa paikassa.
— Eikö mitä, — mr Jenkinson, — vastasin minä. — Minun lapseni ovat, Jumalan kiitos, tarpeeksi siveitä, ja jos he vaan pysyvät hyvinä, niin silloin ei muusta pelkoa.
— Teistä, — virkkoi hän, — teistä mahtaa kaiketikin tuntua sangen lohdulliselta se, että saatte pitää pienen perheenne ympärillänne.
— Tuntuupa niinkin, mr Jenkinson, enkä tahtoisi olla heitä vailla, en kaiken maailmankaan aarteista, sillä he tekevät minulle vankikopistakin palatsin. Ei minun onneani voi tässä maailmassa himmentää mikään muu kuin lapsilleni tehty vääryys.
— Pahoinpa pelkään sitten, sir, — huudahti hän, — että minä olen syyllinen, sillä, ellen erehdy, — hän katsahti poikaani Moosekseen — on tässä yksi, jolle olen vääryyttä tehnyt, ja jolta minä tahtoisin saada pahantekoni anteeksi.
Poikani tunsi hänet heti äänestä ja kasvoista, vaikka olikin ennen nähnyt hänet valepuvussa. Hän otti mr Jenkinsonin kädestä ja myhäillen antoi hänelle anteeksi.