Huomenissa minä ilmoitin vaimolleni ja lapsilleni, millä tavoin minä aion tehdä käännytystyötä vankien keskuudessa, mutta minun suunnitelmani hyljättiin kokonaan. Se oli heidän mielestään sekä mahdoton että sopimaton. Minun yrityksistäni — niin he arvelivat — ei ole mitään hyötyä vankien kääntymiselle, päinvastoin ne saattavat helposti tuottaa minun virkasäädylleni häpeätä.

— Malttakaas! — vastasin minä. — Nämä miehet ovat kyllä langennutta väkeä, mutta ihmisiä silti, ja siinä sangen vaikuttava syy minun kiintyä heihin. Jos hyvä neuvo hyljätään, niin se palajaa takaisin antajansa sydämeen ja tekee sen entistä rikkaammaksi. Ja elleivät minun opetukseni tee paremmiksi heitä, niin ne tekevät ainakin minut itseni paremmaksi. Lapsi kullat, jos nämä onnettomat olisivat prinssejä, niin tuhannet ja taas tuhannet tarjoaisivat heille papillista palvelusta, mutta vankikoppiin kytketty sydän on minun mielestäni yhtä kallis-arvoinen kuin sekin, joka valta-istuimella istuu. Niin, armaani, jos voin heidät parantaa, niin parannan; kenties eivät kaikki minua hylkää. Saanen kukaties edes yhden pelastetuksi kurimuksesta; sekin olisi jo suuri voitto, sillä mikä on maan päällä kalliimpi helmi kuin ihmisen sielu?

Näin sanottuani läksin heidän luotaan ja menin yhteiseen tupaan. Siellä minun tuloani odotettiinkin iloisin mielin, kullakin valmiina tohtorin varalta koko joukko vankilan-omaisia kujeita. Olin juuri aloittamaisillani, kun muuan vanki ikäänkuin sattumoisin nykäisi peruukkini vinoon, pyytäen heti kohta anteeksi muka. Toinen, joka seisoi jonkun matkan päässä, osasi syläistä hampaittensa välitse, eikä aikaakaan, niin tirsahti koko vihma minun kirjalleni. Kolmas lausui "amen" niin hassunkurisella äänellä, että muut purskahtivat nauramaan. Neljäs oli salaa siepannut silmälasit taskustani. Mutta viidennen temppu se se vasta seuraa huvitti. Hän oli huomannut, mihin järjestykseen minä panen kirjat pöydälle eteeni, sieppasi varsin vikkelästi yhden niistä pois ja pani sen sijaan omansa, erään ruokottoman kaskukirjan. Min'en ollut tietääksenikään kaikesta siitä, mitä tämä viheliäinen joukko kurjia olentoja minulle tekee, vaan jatkoin edelleen, varsin hyvin tietäen, että se, mikä minun yrityksessäni on naurettavaa, huvittaa heitä kerran tai pari, mutta mikä siinä vakavata, se pysyy. Aikeeni onnistuikin, eikä kulunut kuuttakaan päivää, niin olivat muutamat jo ruvenneet katumaan entisiä pahoja tekojansa. Kaikki olivat tarkkaavaisia.

Minulla oli nyt kyllä syytä olla hyvilläni kestävyydestäni ja taidostani: noissa poloisissa, jotka olivat vailla kaikkea siveellistä aistia, oli herännyt tunteita, ja minä rupesin ajattelemaan aineellisenkin palveluksen toimittamista heille, koettamalla saada heidän olonsa täällä hiukan mukavammaksi. Heidän aikansa oli tähän saakka kulunut nälän ja päihtymyksen, rajun riemun ja katkeran napinan välillä. Ei heillä ollut muuta työtä kuin riidellä keskenään, lyödä kortteja ja vuoleskella piipunrasseja. Tästä viimeksimainitusta turhanpäiväisestä näperryksestä minä sain aihetta ehdottamaan työhön halukkaille, että rupeaisivat veistelemään vaarnoja tupakankehrääjille ja suutareille. Puuainekset ostettiin yhteisen keräyksen kautta saaduilla rahoilla. Valmiit tuotteet myötiin sitten minun välitykselläni, niin että jokainen ansaitsi päivittäin jonkun verran, hyvin vähän tietysti, mutta elatukseksi sentään riittävästi.

En pysähtynyt tähänkään. Sain säädetyksi rangaistuksia riettaasta käytöksestä ja palkintoja uutteruudesta. Eikä ollut kulunut täyttä kahtakaan viikkoa, niin jo olin saanut heissä herätetyksi jonkun verran yhteiskunnallisuuden ja inhimillisyyden aistia, ja mieleni oli hyvä, nähdessäni itsessäni lainsäätäjän, joka on saanut ihmisiä taivutetuiksi synnynnäisestä raakuudesta ystävällisyyteen ja tottelevaisuuteen.

Ja ylen olisi toivottava, että lainsäätäjä-valta pitäisi enemmän huolta lakien parantavasta vaikutuksesta kuin ankaruudesta. Rikokset — olkoon se vakuutettu siitä — eivät häviä sillä, että tiedetään, minkä rangaistuksen laki mistäkin rikoksesta määrää, vaan sillä, että rangaistusta peljätään. Vankilat meillä nykyjään ovat laitoksia, jotka vastaanottavat pahantekijöitä tai tekevät ihmisistä pahantekijöitä. Ne sulkevat telkkien taakse poloisia yhden ainoan rikoksen tähden ja päästävät heidät, jos hengissä päästävät, tuhanteenkin rikokseen pystyvinä. Tällaisten laitosten sijalla me voisimme nähdä, niinkuin muualla Europassa on laita, katumuksen ja yksinäisyyden tyyssijoja. Niissä kävisi syytettyjen luona sellaisia, jotka pystyvät herättämään syyllisissä katumusta ja viattomissa yhä uutta pyrkimystä astumaan hyveen teitä. Tämä se valtakuntaa kohottaa eikä rangaistusten koventaminen.

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU

Onni ja kurjuus ovat paremminkin älykkäisyyden kuin hyvän avun tuloksia tässä elämässä.

Kolmatta viikkoa olin nyt jo ollut vankeudessa, mutta rakas Olivia ei ollut vielä kertaakaan käynyt luonani. Kovin jo oli minun ikävä häntä. Puhuin tuosta vaimolleni, ja seuraavana aamuna tyttö raukka astui huoneeseni, sisarensa käsivarteen nojaten. Minä hämmästyin, nähdessäni, kuinka kovasti hän oli muuttunut. Nuo entiset lukemattomat sulot hänen kasvoissaan olivat kadonneet, ja kuoleman koura näkyi lyöneen himmeitä hipeitä jok'ainoaan piirteesen, minua säikäyttääkseen. Ohimot olivat veltostuneet, otsa pingoillaan, ja poskilla asui kamala kalpeus.

— Terve, tyttäreni, — virkoin minä, — mutta mistä tuo mielenmasennus, Olivia? Luullakseni sinä rakastat minua, kultaseni, niin paljon, ettes anna alakuloisuuden jäytää sitä henkeä, joka on minulle yhtä kallis kuin omanikin. Rohkaise mieles, lapsi: vielä me saamme nähdä onnellisempiakin päiviä.