— Pyydä häntä odottamaan, — sanoi vieras, — kunnes saan tilaisuuden ottamaan hänet vastaan.
Kääntyen sitten poikani puoleen, hän jatkoi:
— Minä huomaan teidän tehneen itsenne syylliseksi samaan rikokseen, josta kerran ennenkin teitä nuhtelin, ja josta laki on valmis määräämään teille ankarimman rangaistuksen. Te kuvittelette kaiketi, että oman henkenne ylenkatsominen oikeuttaa teitä ottamaan toiseltakin ihmiseltä hengen. Missäpäs sitten, hyvä herra, teidän mielestänne on erotus kaksintaistelijan välillä, joka oman, arvottomana pitämänsä hengen panee alttiiksi, ja murhaajan välillä, joka toimii paremmin turvattuna? Vähentääkö se pelurin petosta, että hän sanoo pelanneensa pelkillä luumarkoilla?
— Voi, sir, — huudahdin minä, — ken lienettekään, säälikää tätä väärään johdettua poika parkaa, sillä minkä hän teki, sen hän teki vain totellakseen loukattua äitiänsä, joka tuskansa katkeruudessa oli vaatinut häntä, siunauksen pois-ottamisen uhalla, kostamaan hänen puolestansa! Kas tässä, sir, kirje, josta näette, kuinka ymmärtämättömästi äiti teki, ja joka lieventää poikani rikoksen.
Vieras otti kirjeen ja luki sen hätäpikaa läpi.
— Tämä, — virkkoi hän, — tämä tosin ei täydellisesti poista syyllisyyttä, mutta on siinä siksi paljon lievennystä rikokselle, että minä sen johdosta annan hänelle anteeksi. Ja nyt, sir, — jatkoi hän ottaen ystävällisesti poikaani kädestä; huomaan teidän olevan hämmästyksissänne, kohdatessanne minut täällä, mutta olenpa minä käynyt vankihuoneissa vähemmänkin tärkeissä asioissa. Nyt olen tullut tänne pitämään huolta, että oikeus tapahtuu eräälle arvoisalle miehelle, jota kohtaan minä tunnen vilpitöntä kunnioitusta. Minä olen jo kauan aikaa valepuvussa tarkastanut teidän isänne hyvää sydäntä. Hänen matalassa majassaan on minun osakseni tullut kunnioitusta, jossa ei ollut imartelua, ja hänen yksinkertaisen, hauskan kotilietensä ääressä olen nauttinut sellaista onnea, jota en ole hoveissa löytänyt. Veljeni poika on saanut tietää, että minä olen aikonut käydä täällä, ja näkyy hänkin saapuneen tänne. Olisi kohtuutonta sekä häneen että teihin nähden, jos hänet tutkimatta tuomitseisin. Jos kelle vääryyttä on tehty, niin se pitää oikaistaman, ja sen uskallan kerskailematta sanoa, ett'ei kellään ole milloinkaan ollut syytä moittia sir William Thornhillin oikeamielisyyttä.
Tuossa siis oli se mies, jota me olimme kauan aikaa pitäneet hyvänsävyisenä, hauskana tuttuna talossa, ja hän ei ollut kukaan muu kuin kuuluisa sir William Thornhill, jonka hyvät avut ja omituisuudet olivat kaikkialla tunnetut. Tuo köyhä mr Burchell olikin hyvin nerokas ja vaikutusvaltainen mies. Neuvoskunnat noudattivat mielellään vastaan hänen neuvojansa, ja puolueet ne luottamuksella häntä kuuntelivat. Hän oli maansa ystävä ja kuninkaalleen uskollinen. Vaimo parkani, muistellen, kuinka ylen tuttavallisesti hän oli tätä herraa kohdellut, oli vähällä pyörtyä pelkästä säikäyksestä, mutta Sofia, joka hetki sitten oli pitänyt häntä omanaan, huomasi nyt, kuinka äärettömän juovan varallisuus on heidän välillensä asettanut, eikä voinut salata kyyneleitänsä.
— Voi, sir! — huudahti vaimoni, varsin surkean näköisenä, — kuinka on mahdollista, että te milloinkaan voisitte antaa minulle anteeksi? Sitä kunnioituksen puutetta, jolla minä teitä kohtelin, silloin kuin minulla viimeksi oli kunnia nähdä teitä meillä, ja niitä pilapuheita, joita julkenin lasketella, juuri niitä pilapuheita, sir, pelkään mä, te ette milloinkaan voi anteeksi antaa.
— Hyvä rouva, — vastasi toinen myhäillen, — minkä teillä oli pilapuheita, sen oli minulla vastauksia varalla. Päättäköön koko tämä seura, eivätkö minun komppani olleet aivan yhtä hyviä kuin teidänkin. En todellakaan voisi tällä haavaa olla suutuksissa kehenkään muuhun kuin siihen ihmiseen, joka säikäytti tämän mun tyttöni pienen. Minulla ei ollut aikaa tarkastaa rosvoa senkään vertaa, että voisin yleisessä kuulutuksessa ilmoittaa hänen tuntomerkkinsä. Sanokaas, armas Sofia, voisitteko te tuntea hänet?
— En ole siitä aivan varma, — vastasi Sofia.