Onko ihmisissä niin sulo-rintaista, Että köyhän tiesi täält' salon taasta? Vai mistä lahja tuli leivin, vaatteihin, Ei pannut nimeänsä, ett' köyhä kiittäisin.
Vaan taivaan suuri Herra tok Sinä näet sen, Sä tiedät meidän matkat ja tunnet myös hänen, Anna huokauksein Sinulle kuulua Ja köyhä kyynneleni Sinulle sopia.
Maksa monin kerroin hänelle lahjansa Ja suo ett' vaiva, puutos on kauas poikessa Ja että onni eläis tuon hyvän kodissa, Sen hempi-rintaisen, mi muisti köyheä.
Ja niinkuin se myös muisti lapsi-raukkojain, Niin muista Sinä Herra hänenkin lapsiaan, Ett' oisi niistä turva viel' harmaa-haapsena Ja ilo kaunokainen viel' haudan kulmalla.
Vaan jos ne jonkun kerran tääll' vaihteen aalloilla Oisi tarpehessa ja vaivan alalla, Niin turvaa heitä Herra — ja laita Enkelis Surut kantamahan, ett' sydän iloitsis'.
Kääntynyt.
Salpaihen istumaan, Yksinäni lukemaan, "Ilon" kaiken "kaottamaan", Suremaan ja suremaan.
Ystäväni hylkäsin — — Mielestäni kadotin, Ainoasti syntiä Sangen ompi miittiä.
Mainen olo minusta Oli aivan sairasta, Kauno kai on pahuutta, Työ ja hanke turhuutta.
Herran laki muottina Aina kieltää kovana — — — Sairas siitä oleskin — Hautoani likenin.