Päätimme kaikki laskeutua kaivokseen, kun kerran tilaisuus meille tarjottiin. Kiinnitimme päällämme nahkakypärät loukkaantumisen varalta, heitimme yllemme kaivosmanttelin, sinisen pumpuliviitan, ja otettuamme käteen pienen kaivostuikun kiipesimme hieman jännittyneinä tuollaiseen tyhjään hiilivaunuun kaivosaukossa. Portti suljettiin ja yhtäkkiä tunsimme vajoavamme suunnattoman nopeasti pohjattomaan syvyyteen. Kaivostuikkumme sammuivat, mutta alasmeno jatkui yhä kiihtyvällä vauhdilla, tasaisesti ja kolauksitta, pilkkosen pimeässä. Sitten hissi pysähtyi, portti avattiin ja silmiimme tunki kirkas sähkövalo. Olimme tulleet keskimäiseen kaivoskerrokseen. Insinööri ryhtyi taaskin oppaaksemme ja ennen pitkää kuljimme hanhenmarssia kaivoskäytävillä, kumarassa ja varoen, ja kaivostuikkujen oudossa liehuvassa valossa näytimme kaikki kuin naamiaisilmiöiltä tai satuolennoilta. Ilma oli alhaalla lämmintä, mutta kosteaa, korvissa suhisi mahtava ilmanvaihtaja ja siellä täällä käytävien risteyksissä loisti sähkölamppu. Olimme maanalaisessa kaupungissa, yhtä oudossa kuin ihmeellisessäkin. Tarkastimme hiilen louhintaa ilmaporan ja räjähdysainesten avulla, matkustimme maanalaisella sähköraitiotiellä ja tutustuimme nerokkaaseen, mahtavaan ilmanvaihtolaitteeseen, minkä epäkuntoon joutuminen tietäisi välttämätöntä kuolemaa niille sadoille ja tuhansille, jotka työskentelevät maan alla. Mielenkiintoinen oli pieni matkamme maan uumeniin, mutta hieman painostava ja hiostava ilma sekä joltinenkin jännitys tekivät sen, että olimme kaikki tyytyväisiä päästyämme taas luojan kirkkaan taivaan alle.

Iltaan saakka harhailimme kivihiiliseuduilla. Söimme illallisen Sosnowieczissa, aivan Ylä-Schlesian rajalla, ja nousimme sitten taas junaan. Aamulla olimme Krakovassa. Seikkailumme alkoivat uudelleen.

Hotellissa tapasin kenraalin, mutta hänen aikaisemman pyyntönsä mukaisesti en ryhtynyt puheisiin. Ivan Ivanovitsh ja Matvei Matvejevitsh olivat hänen kanssaan. Kenraali kuitenkin tuli luokseni ja ilmoitti, että saatoin vielä vapaasti käyttää moniaita päiviä ja katsella Krakovaa. Kiitin häntä ilmoituksesta ja aamiaisen jälkeen lähdimme kaupungille.

Jos Varsova on Puolan valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämän keskus, jos Lodz on työn ja tehtaitten kaupunki, niin Krakova on Puolan kansallinen, historiallinen ja taiteellinen pyhättö. Krakovassa on puolalaisuus kauneimpana ja elinvoimaisempana säilynyt vaikeimpienkin vainojen aikana, sieltä on saanut alkunsa Puolan nykyinen vapaus ja siellä on nytkin puolalaisella kansallishengellä tukevimmat juurensa.

Edit oli kuin kala vedessä. Hän oli vihdoinkin päässyt oikeaan ympäristöön. Krakova henkii todellakin historiaa, historiaa henkivät sen kapeat romanttiset kujat, sen lukemattomat vanhat rakennukset, porttiholvit, linnoitustornit, kirkko- ja kellotapulit, kirkot ja luostarit ja ennenkaikkea henkii historiaa, suurta ja ihanaa, kuuluisa mahtava Wawel-linna, Puolan kuninkaitten linna, missä he kaikki ovat saaneet viimeisen leposijansa jylhässä, komeassa tuomiokirkossa tai sen alla olevissa holveissa. Wawel-linna ei ole yhtenäinen rakennus, se on suunnaton rakennusryhmä korkealla yli kaupungin kohoavalla töyräällä, valleineen, vallisarvineen, rintavarustuksineen, torneineen, hautoineen ja kirkkoineen. Siinä on osia kaikilta ajoilta, kaikkia rakennustyylejä, värejä, muotoja ja tarkoituksia. Siihen, Puolan kuninkaitten kruunaus- ja hautapaikkaan, on kokoontunut, tiivistettynä ja keskitettynä, romanttisena ja kauniina, Puolan koko historia, muistot sen elinvoimaisilta alkuajoilta, sen mahtavuuden, loiston ja vallan vuosilta sekä myös tappioitten, alennusten, kansallisen häpeän ja kärsimysten ajoilta. Kuljimme tuntikausia sen pihoilla, holveissa, valleilla, tuomiokirkossa, vankikomeroissa, katakombeissa, tuntematta väsymystä tai kyllästymystä, ja minusta alkoi vähitellen tuntua siltä, ettei Editiä saada paikalta poistumaan muuta kuin väkivallalla.

Mutta ruumiimme alkoi lopulta osoittaa omia vaatimuksiaan, mitä tuli ruokaan ja juomaan, ja niin ollen täytyi meidän jättää Wawel-linna ja palata kaupunkiin. Ruokailimme nopeasti pienessä ravintolassa torin laidalla, katsellen elämää. Näillä seuduin käytetään vielä helakoita ja kauniita kansallispukuja, ei paljon, mutta käytetään kuitenkin, ja Krakovan kuuluisia huiveja näkyi sekä käytännössä että kaupan. Krakova on puutarhojen ja puistojen kaupunki, sen asemakaava on säännötön ympyrä ja kolme laajenevaa puutarhakehää kiertää koko kaupungin. Vanhaa sammaltunutta harmaata, punaliuskaisia kattoja, lasimaalausta sekä kaikkialla rehevää tummaa vihreää, siinä on Krakovan värivaikutelma.

Emme edes pistäytyneet hotellissa, vaan vilkaisimme pikimmältä Krakovan mainiota taulugalleriaa, Puolan klassillisen taiteen ihaninta kokoelmaa, ja vuokrasimme senjälkeen auton ajaaksemme kaupungin ulkopuolella olevalle Kosciusczkon kukkulalle. Sitä ajomatkaa emme hevin unohda. Auto mutkitteli ensin halki kaupungin ahtaita kujia myöten, selviytyen vihdoin tyylikkäälle huvila-alueelle, jonka puutarhat kukkivine kirsikkapuineen, akaasioineen, kastanjoineen, poppeleineen ja lehmuksineen vilahtelivat silmissämme. Tie nousi hitaasti ja vakaantui viimein leveäksi, mahtavien poppeleitten varjostamaksi valtatieksi, jonka molemmin puolin lainehtivat kuin merenä hedelmälliset viljalaihot, vasemmalla välkkyi Veikselin hopeainen uoma ja lauha ilmanhenki hyväili kasvojamme. Parin kolmen kilometrin päässä automme kiersi pienen linnoituksen portista sisään, jonka portilla seisova nelikolkkahattuinen sotilas laski meidät esteettä. Nousimme autosta ja lähdimme kiipeämään itse "kukkulalle", multa- ja hiekkatöyräälle, jonka on rakentanut, mullan ja hiekan omakätisesti paikalle kantanut Puolan kansa, rikkaat ja köyhät, sivistyneet ja sivistymättömät, suurimman ihannoiduimman kansallissankarinsa kunniaksi ja muistoksi. Niin on syntynyt tuo toista sataa metriä korkea kumpu, jonka laella on vain yksinkertainen jykevä graniittilohkare kirjoituksineen: Kosciusczkolle, yhtä yksinkertainen ja koruton kuin tämä Puolan intohimoinen isänmaanystävä ja vapaustaistelija itsekin oli, ja yhtä jykevä ja vaikuttava kuin hänen toimintansa onnettoman isänmaansa hyväksi. Ihanan suurenmoinen oli myös näköala tältä kummulta yli Galizian viljavan tasangon, aaltoilevine, viljalaihojen kiertämine kumpuineen, valkotaloisine ja punakattoisine kylineen, valkeine vihreäreunusteisine teineen, pienine metsikköineen, karjalaumoineen, Veikselin hopeanhohtoisine uomineen, kellanruskeine ja valkoisine liituvuorineen sekä kaukana, kaukana etelässä siintävine lumihuippuisine Karpaatteineen. Krakova lepäsi jalkaimme juuressa puutarhoineen, kirkkoineen, Waweleineen ja ilma väreili tyynenä, kuulakkaana kesäiltana. Parempaa paikkaa ja onnistuneempaa muotoa ei voisi keksiä kansallissankarin muiston kunnioittamiseksi, sillä tämä muistomerkki ohjaa muukalaisenkin siihen, mikä sankaria oli innoittanut, maan ja kansan ihailuun ja rakastamiseen.

Laura oli äänetön, niinkuin muistin hänen olleen Oliwan tuomiokirkossa Danzigissa. Hän nautti mitään puhumatta, mitään sanomatta, eikä Editkään turvautunut oppaaseensa, vaan nautti, ei järjellään eikä tiedoillaan, vaan silmillään ja korvillaan, jokaisella hermollaan, mitä ilmanhenki ja melkein rannattoman avaruuden tuntu hyväilivät.

Hämärsi jo, kun jälleen istuuduimme autoon ja huimaa vauhtia — tie kävi nyt alamäkeä — kiidimme takaisin kaupunkiin. Seuralaiseni tahtoivat välttämättömästi pistäytyä hotellissa — aioimme käydä teatterissa — pukuaan muuttamassa. Kenraalia ei näkynyt alhaalla, joten ilman muuta kiipesin kerrokseeni ja avasin huoneeni oven.

Tahtomattanikin päästin huudahduksen: huoneessani oli joku käynyt ja jättänyt jälkeensä hävityksen kauhistuksen, kaikki matkalaukkuni oli avattu ja pengottu, tavarat olivat hajallaan lattialla, kaapit oli avattu, pöydänlaatikot vedetty esille ja huone muistutti erehdyttävästi venäläisten santarmien toimeenpanemaa kotitarkastusta.