En ollut vielä ehtinyt koota ajatuksiani, kun seuralaiseni juoksivat huoneeseen:
"Meiltä on yritetty varastaa'" huusivat he molemmat, mutta jäivät sanattomiksi nähdessään, etten minäkään ollut yritykseltä säästynyt. Ryhdyin kiireesti tarkastamaan tavaroitani. Rahaa ei matkalaukuissani ollut eikä oikeastaan mitään arvokkaampaa. Vaatteeni olivat tallella, kaikki taskut oli tosin käännetty nurin, liinavaatteet oli reposteltu, mutta puolen tunnin tarkastuksen jälkeen saatoin todeta, ettei mitään, ainakaan muistini ja tietojeni mukaan, ollut hävinnyt. Saman tiedon toivat sekä Laura että Edit omista tavaroistaan.
Mitä tämä "kotitarkastus" siis merkitsi? On ilmeistä, ettei kysymyksessä ollut tavallinen varkaus. Vaikka varas olisikin olettanut löytävänsä jotakin arvokasta ja huomannut sitten pettyneensä, olisi hän kuitenkin varmasti jotakin anastanut. Sen verran arvoesineitäkin oli matkassamme. Mutta niin ei oltu tehty. Ja sitten se seikka, että yritys oli tehty koko seuruettamme vastaan? Ilmeistä oli, että varas tai tunkeilija, oli etsinyt jotakin, sitä kuitenkaan löytämättä. Mutta mitä hän olisi saattanut etsiä? En ymmärtänyt ollenkaan. Jotakin tavattoman tärkeää sen täytyi olla, sillä muutoin ei olisi antauduttu niin suureen vaaraan. Murtautua keskellä päivää vilkasliikkeisessä hotellissa kahteen huoneeseen ja toimittaa täydellinen kotitarkastus! Ilmitulon vaara oli peloittavan suuri.
Editiin minä kumminkin harmistuin. Hän oli suunniltaan, hän laski kaiken tämän kohtalon, sallimuksen, Jumalan ja ties minkä rangaistukseksi synneistämme, s.o. enemmän tai vähemmän tahtomistamme ja suorittamistamme seikkailuista. Hän hermostui perinpohjin ja hermostutti Laurankin. Kiukustuin puolestani ja määräsin lyhyesti ja jyrkästi, ettei asia itkusta parane ja että jos arvoisat naiset haluavat tulla teatteriin, täytyy heidän viimeistään puolen tunnin kuluttua olla valmiina, s.o. pukeutuneina. Heidän mentyään jäin miettimään tapahtumaa.
Ei ollut ihmeellistä, jos ajatukseni johtivat seikkailuun Varsovan juutalaiskorttelissa. Mutta en sittenkään ymmärtänyt. Kostoon oli kommunisteilla kyllä syytä, mutta eihän tämä ollut kostoa. En jaksanut käsittää, mitä he saattoivat etsiä meiltä, sillä emmehän olleet mitään ottaneet. Selvää oli vain, että salaperäinen tuntematon vaara uhkasi meitä. Vaistoni sanoi, ettei juttu loppuisi tähän, mutta minkälaisia muotoja se vastedes saisi, en osannut arvatakaan.
Asetin tavarani järjestykseen joka tapauksessa ja tarkistin revolverini. Se ei näyttänyt olevan mikään ylellisyyskapine nykyisissä oloissa. Seuralaiseni tulivat määräyksen mukaan puolen tunnin kuluttua ja lähdimme kaikin ulos. Alhaalla tapasin kenraalin erään amerikkalaiselta, puoleksi turistilta, puoleksi taiteilijalta tai sanomalehtimieheltä tai joltakin sellaiselta näyttävän miehen seurassa. Yankee-tyyppi oli selvä, mutta miehen ammatista en päässyt selville.
Kerroin kenraalille tapahtuman. Hän kiihtyi odottamattomasti.
"Todellakin, todellakin! Siis myöskin te! Minun luokseni on tehty samanlainen murto!"
Vavahdin. Yhteys Varsova-seikkailuun vahvistui, mutta tarkoitusta en vieläkään ymmärtänyt. Kenraali pudisteli myöskin päätään.
"En ymmärrä ollenkaan, en ollenkaan! Ne valmistelevat jotakin, ne etsivät jotakin, mutta mitä? Ettehän ole ilmoittanut viranomaisille tapahtumasta?"