"En tietenkään. Joutuisin vain turhiin rettelöihin eikä ilmoittamisesta kuitenkaan olisi vastaavaa hyötyä."
Keskustelin vielä jonkun aikaa kenraalin kanssa ja lopputuloksena oli, että odottaisimme toistaiseksi ryhtymättä mihinkään laajempiin toimenpiteisiin. Mutta varovaisia meidän täytyi olla. Ensi yritys tarkoitti tavaroitamme, mikään ei taannut, etteikö seuraava yritys tarkoittaisi henkeämme.
Seuraavana päivänä pistäydyimme Wieliczkan kuuluisassa suolakaivoksessa, tuossa todellisessa maanalaisessa kaupungissa suolaan hakattuine kirkkoineen, kappeleineen, tanssisaleineen, rautateineen, sähkövaloineen, järvineen ja puroineen. Kuljimme monta tuntia sen valoisia, leveitä ja korkeita käytäviä pitkin, ihailimme vanhojen kaivosmiesten hakkaamia pyhäinkuvia ikivanhoissa kappeleissa, suolasta veistettyä mestarillista kattokruunua suuressa kirkossa ja tanssisalin suurta freskoa.
Harhailtuamme illan kaupungilla ja istuttuamme pari tuntia vilkkaassa ja huvittavassa varietee-teatterissa, päätimme aamulla käväistä ensin uudelleen Wawelia ihailemassa ja iltapuolella tehdä automatkan Tyniecin vanhaan, ruotsalaisten ja suomalaisten 1650-luvulla osaksi hävittämään luostariin. Iltapäivällä saimmekin vuokratuksi hyvän ja nopean auton ja painuimme matkaan. Tie kulki Wawelin sivuitse, halki huvila-alueen, yli Veikselin ja suuntautui sitten, liituvuorien ja kukkaniittyjen lomitse, puuttomalle maaseudulle viivasuorana, kovana ja sileänä. Auton vauhti kiihoitti mieltä ja sai veren virtaamaan nopeammin. Maisema oli yksitoikkoinen tasaisuudessaan, niityt ja pellot vilahtelivat ohitse ja pari kertaa sivuutimme sievän, puutarhojen lomiin kätkeytyneen maalaiskylän savimajoineen ja olkikattoineen. Tie kohosi hiukan, mutkitteli kylän halki ja kääntyi oikealle Veikseliä kohti ja kaarsi sitten vanhasta muuriportista sisään.
Olimme perillä.
Vasemmalla oli vanha, jykevärakenteinen, matalahko tyylipuhdas romaaninen kirkko, oikealla korkea, puoleksi sortunut seinä ja sammaltunut ja raunioitunut rintavarustus, taustalla seinäraunioita ja keskellä nurmipeittoinen, paikoin kivitetty, siisti ja kodikas piha, entinen luostarin sisäpiha. Rauniot kokonaisuudessaan sijaitsivat parikymmentä metriä Veikselin pinnasta, äkkijyrkällä joen äyräällä, niin että paikka aikoinaan, täydessä varustuksessaan oli kummullaan ollut melkein valloittamaton. Ruotsalaiset ja suomalaiset, samoinkuin kerran aikaisemmin tataarit, olivat sen kumminkin valloittaneet ja hävittäneet, ruotsalaiset ryöstettyään sieltä tynnörittäin kultaa ja arvoesineitä. Luostarin paikka oli idyllinen ja kaunis, näköala yli juurella virtaavan, kaislarantaisen ja niittyisen Veikselin taustalla kohoaville loiville, puutarhojen peittämille kummuille kylineen ja kirkkoineen, hanhilammikkoineen ja karjalaumoineen, rauhallinen ja viihdyttävä laakeudessaan ja sopusoinnussaan.
Astuimme vanhaan kirkkoon ja kuljimme sen kumahtelevia lattiakiviä pitkin. Se oli koruton ja yksinkertainen vanha katolilainen kirkko, ankaran askeettinen vihreänharmaassa värityksessään valon langetessa läpi värillisten ikkunaruutujen ja kimallellessa pyhimysten kuvilla ja alttariliinoilla. Hartaus täytti mielen ja hiljaa kuljimme sakastiin. Herttainen näky kohtasi silmäämme: pari kolme heleäpukuista, raikkaan tervettä, nuorta ja somaa maalaistyttöä koristeli parhaillaan, hartaina ja toimeliaina, vanhaa pyhimyksen kuvaa köynnöksillä ja kukilla ja myrttiseppeleillä kai jotakin pyhäinkulkuetta varten. Hillitty, vieno valaistus, joka lankesi ankaraan harmauteen, naivin koruton pyhimyksenkuva, kansallispukuiset nuoret tytöt vilpitön innostus kasvoillaan ja punaisilla poskillaan, kaikki tämä muodosti taulun, missä tunnelma, värien sopusointu, asennot ja hartauden henki sulautuivat harvinaiseen eheäksi kokonaisuudeksi. Astuimme hiljaa pihalle jälleen ja nojauduimme rintavarustusta vasten. Edit otti skitsikirjansa ja kiipesi rintavarustuksen yli laskeutuen hiukan alemmaksi voidakseen piirtää luonnoksen kirkosta ja raunioista. Laura ja minä siirryimme aivan huomaamattamme raunioille, löysimme kolmelta puolen suojatun nurkkauksen ja istuuduimme sammaltuneille kiville jääden ihailemaan lännessä avautuvaa maisemaa auringon aletessa laskuaan kohti.
Mieli oli tyyni ja tyytyväinen ja onnentunne valtasi ihmisen. Loin katseeni Lauraan ja sävähdin. Laura oli viehättävä siinä laskevan auringon säteitten leikkiessä hänen ihollaan ja hiuksillaan. Minä katsoin ja näin, että hän oli nuori ja verevä, raitis ja miellyttävä, hänestä henki vastaani naisellinen sulo, herkkä ja koskematon. Minä olen tietenkin narri, mutta en voi sille mitään. Tietysti ei Laura ollut sen kummempi kuin muulloinkaan, väitellessään kansantaloudesta ja pilkatessaan kaikkia lähimmäisiään, mutta minä olin, en hänen, vaan ympäristön, maiseman rauhallisuuden ja luonnon onnentunteen vallassa, lauha iltatuuli sai minut hempeäksi, värien sopusointu teki minut idealistiksi ja Lauran punaiset huulet houkuttelivat vastustamattomasti. Olin suudellut niitä Vilnassa, ja nyt olisin taas tahtonut suudella. Mutta en voinut saada itseäni tarpeelliseen vireeseen. Minulla ei ollut rohkeutta, mutta mitä kauemmin katselin hänen huuliaan, hienohipiäistä kaulaa ja rauhallisesti värähtelevää povea, sitä sekavammaksi ja oudommaksi tunsin mielentilani. Minä muistin Lauran Danzigissa Oliwan kirkossa, Vilnassa, liettualaisten vankina, juutalaiskorttelissa, Kosciuszckon kukkulalla, mutta ennen kaikkea minä muistin hänet pitkäpalmikkoisena raisuna koulutyttönä, jolloin olin samaan aikaan huokaillut hänen sekä jambien ja anapestien takia. Kaikki oli tietenkin kuvittelua, mutta tuo kuvittelu oli niin voimakasta, että se vastasi todellisuutta. Minä vaivuin ihailemaan Lauraa ja mitä enemmän ihailin, sitä varmemmaksi kasvoi vakaumus, etten hänestä ilman muuta eroaisi. Hänessä oli kultaa pohjalla, kirkasta ja puhdasta kultaa, ja minä kuvittelin jo, että olisin se kullanetsijä, joka nuo aarteet saisin päivänvaloon.
Nopeasti koetin määritellä itselleni tunteeni laadun ja havaitsin hämmästyksekseni ja ilokseni, että olin kai rakastunut Lauraan. Kai? Ei, minä olin rakastunut todenteolla, syvästi ja kiihkeästi. Laurassa ei ollut mitään ihmeellistä, hyvin vähän salaperäistä, hän oli avoin, luonnollinen, reipas ja iloinen, ei varsin tyhmä (en juuri mielellään anna naiselle korkeampaa tunnustusta) eikä yksitoikkoinen. Hänessä oli luontaista vallanhimoa, määräämisvimmaa, kapinallisuutta ja teoreettista liberalismia, mutta nuo haitat kyllä jaksaisin sietää.
Sietää! Minä melkein häpesin ja nolostuin: tässä oli pienin kysymys minun sietämisestäni, paljon suurempi oli se, sietäisikö Laura minun suuria vikojani ja arvostelisiko hän miksikään pienet etuni.