NELJÄS OSA.
Viivyimme vielä muutamia päiviä Varsovassa ja tutustuimme, nyt ilman mainittavia seikkailuja, tähän Puolan valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen pääkaupunkiin ja sen nähtävyyksiin. Emme ehtineet paljoon, mutta hiukan kuitenkin, näimme ihanan kylpyläpalatsin "Lazienki'n", kävimme vanhoilla valleilla ja vankikomeroissa, missä venäläiset olivat ruoskimalla rääkänneet puolalaisia vapaustaistelijoita kuoliaaksi, nautimme Varsovan voittamattomasta baletista ja väliajat harhailimme ilman varsinaista päämäärää vilkasliikkeisillä kaduilla.
Kenraalin tapasin vielä kerran ja kysyin häneltä silloin suoraan, mitä hän oikeastaan aikoi suuriruhtinas Ivan Ivanovitshin kanssa. Kysymykseni hämmästytti taaskin kenraalia, hänhän ei tietänyt vieläkään seikkailuani Danzigissa, mutta hän lupasi minulle, että saisin tutustua siihenkin puoleen hänen toimintaansa.
"Venäläiset tsaristit ovat pettäneet tai aikovat pettää minut. He luulevat, etten sitä tiedä. Mutta minä tiedän sen sekä myös sen, millä tavalla maksan velkani ja karhuan saatavani. Siitä tulee hauska juttu, odottakaa vain!"
Kenraali tuntui hyvin muuttuneelta. Hän oli antautunut, ellei kunnialliselle, niin ainakin lain hyväksymälle tielle, ja tämä muutos painoi leimansa häneen. En osannut arvaillakaan, mikä oli hänet saanut niin yhtäkkiä tekemään kokokäännöksen. Jos hän olisi tehnyt kaiken hyvää palkkiota vastaan, en olisi ihmetellyt, mutta nythän hän ei edes vihjaissut siihen suuntaan. Minua liikutti tuo sangen vähän. Pääasia oli, että jollakin tavoin saatoin käyttää kenraalia hyväkseni.
Haastatteluni marsalkka Pilsudskin luona onnistui erinomaisesti ja sain oikein sähköteitse kiitokset päätoimittajalta. Tunsin, että osakkeeni kotimaassa olivat nousseet varsin paljon.
Ryssien konferenssiin oli aikaa vielä lähes pari viikkoa, joten saatoimme matkustaa aivan rauhassa. Jozef Gurmckilta sain erinomaisia suosituksia pysähdyspaikkoihin ja niitten turvissa pääsin tunkeutumaan melkein kaikkialle. Matkustimme ensin Lodziin, enemmän velvollisuudentunnosta kuin huvitteluhalusta. Tuo tuhatpiippuinen, yksitoikkoinen, kivihiilitomuinen, likainen ja laakea kaupunki ei viehätä silmää, alituinen tuuli tupruuttaa silmät täyteen kivihiiltä, mustakalottiset juutalaiset muodostavat täälläkin katukuvan ja suljetut, laudoin peitetyt, saksalaisten, venäläisten ja bolsheviikkien ryöstämät tehtaat aikaansaavat etenkin illan tullen melkein kaamean tunnelman. Mutta kuitenkin on kaupungilla viehätyksensäkin, se piilee sen alituisessa työssä ja toiminnassa. Vaikka sadat tehtaat seisovatkin, ovat sadat toiminnassakin ja niitten koneet jyskävät läpi päivän ja yön.
Matkaseuramme oli vähitellen alkanut sulautua yhteen ja seurustelumme muuttui yhä vilkkaammaksi ja miellyttävämmäksi. Laura oli muuttunut enimmin, mutta sehän olikin kohtuullista, sillä hänessä oli enimmin särmiä ollutkin. Edit malttoi tuntikausiksi irtautua "oppaistaan" eikä Laura Vilnasta lähdettyään kai ollut puhunut halaistua sanaa kansantaloudesta. Hänen seurastaan saattoi toisinaan suoraan nauttia, kun hän yltyi "säkenöiväksi", ja ihmeekseni havaitsin, että hän saattoi keskustella järkevästi ja miellyttävästi melkein kaikista asioista auringon alla, aina omintakeisena ja sukkelana. Ylimielisyys karisi pala palalta pois, sufragettinainen väistyi taka-alalle ja esiin tuli aina uusi ja aina vanha paratiisin Eeva hyveineen ja heikkouksineen. Niitäkin havaitsin koko joukon ja jokaisen keksiminen tuotti minulle vilpitöntä iloa. Laura ei kaikesta päättäen ollutkaan jumala, ei edes pyhimys, vaan aivan tavallinen enemmän tai vähemmän syntinen ihminen, niin että hänen lähimmäisensä saattoi suhtautua häneen pelotta ja vavistuksetta.
Kun mielemme teki käväistä Ylä-Schlesian kysymyksen takia kuuluisilla puolalaisilla kivihiilialueilla, olin Jozef Gurnickilta hankkinut muutamia suosituksia kaivostenjohtajille. Päätimme niin ollen matkustaa sinne ja illalla junaan noustuamme ja ruvettuamme nukkumaan, heräsimme aamulla parhaaseen aikaan. Puolen tunnin kuluttua, ennätettyämme juuri siistiytyä, pysähtyi juna Dabrovan asemalla ja me nousimme pois.
Olimme keskellä teollisuusseutua, sellaista, mihin emme kotimaassamme ole ollenkaan tottuneet. Se ei ole kaupunkia, ei kylää, ei maaseutua, vaan jotakin siltä väliltä, talorykelmät tien kahden puolen jatkuvat peninkulmamäärin, kaikkialla nousee tehtaitten savupiippuja, mutta lomissa pilkahtaa aaltoilevia viljalaihoja loivilla kummuilla, näkyy kaukaisia kyliä kastanjoineen ja poppeleineen, sieviä kirkkoja, tuulimyllyjä, ja halki tämän alueen kulkee viivasuoria, mustia, vaikeitten kivien ja valkeiksi kalkittujen lehmusten ja poppelien reunustamia teitä. Haukkasimme aamiaista pienessä sievässä ja siistissä kyläravintolassa murattiköynnösten peittämässä huvimajassa ja käytyäni ensin erään kaivostenjohtajan, puolalais-saksalaisen insinöörin luona, nousimme kohteliaasti tarjottuun autoon ja lähdimme vaeltamaan. Maisema ei muuttunut matkalla, samat piiput, ilmanvaihtotorvet, kaivosaukkorakennukset jatkuivat kaikkialla. Tiellä, leveällä, sileällä ja kivitetyllä, ajoi vastaamme talonpoikia omituisissa leveissä kahden hevosen kärryissään, juutalaisia ijänikuisine mustine halatteineen ja kalotteineen. Punaiset, valkoiset ja harmaat tiilimuurit, koristellut talojen päädyt, savikourukatot ja aina raitis, syvänvihreä muratti vilahteli silmissämme, kun automme kiiti aina 80 km:n vauhdilla mainioita teitä, nostattaen mustia tomupilviä, niin että kasvomme kirjaimellisesti peittyivät mustiksi, hengityksemme vaikeutui emmekä enää voineet silmiämmekään avata. Viimein ajettuamme samaa vauhtia läpi Bendzinin kaupungin ja Grodzin, pysähdyimme muutaman kaivoksen kohdalla. Tulostamme oli nähtävästi jo ilmoitettu, sillä työtä johtava insinööri riensi heti luoksemme ja ohjasi meidät kaivosaukolle, minkä mustista uumenista teräsvaunu teräsvaunun jälkeen kohosi ylös, täynnä kiiltävän mustaa, kristallikimalteista kivihiiltä, painuakseen heti takaisin tyhjänä. Valtava ryske ja jyske kävi rakennuksessa, kun murskaajakoneet työskentelivät pienentäen hiilen sopivan kokoisiin palasiin ja lajitellen ne automaattisesti. Kaikki oli mustaa, emmekä me tehneet poikkeusta, työmiehet, lattiat, koneet, ilmakin, jota hengitimme, oli kyllästetyn täynnä hienon hienoa yskittävää hiilentomua. Insinööri kulki edellä ja selitti, mutta emme jaksaneet kiinnittää hänen selityksiinsä huomiota. Meitä innosti enemmän itse näkyvä toiminta, koneitten vinha liike, huumaava räiske ja ryske, työmiesten ja -naisten tarmokkaat, tottuneet liikkeet ja kaiken yllä lepäävä työn henki.