Jozef Gurnicki tunkeutui eteenpäin. Viiden minuutin kuluttua olin tullut esitellyksi marsalkalle samoinkuin kenraali Nagelkopfkin. Ilmeni, että marsalkan oli kiittäminen pelastuksestaan sattumaa. Hän oli mennyt toiseen päähän rakennusta silloin kun murhaaja oli tullut sisään. Eräät henkilöt, tästä marsalkan poistumisesta tietämättöminä, olivat kuitenkin neuvoneet murhaajan kokonaan väärään huoneeseen. Hän meni sinne, mutta kun hänelle siellä ilmoitettiin, ettei marsalkka ollut tavattavissa, ei hän uskonut, vaan hetken kiihtymyksessä otaksui, että marsalkka olisi viereisessä huoneessa. Hän ampui umpimähkään kolme laukausta oven läpi — tyhjään huoneeseen ja pakeni sitten, kenenkään ennättämättä estää, ikkunasta.
Puolalaisella kohteliaisuudella ja sujuvuudella selosti Jozef Gurnicki seikkailumme. Marsalkan harmaat, tutkivat silmät eivät väistyneet hänen kasvoistaan. Katselin häntä ja minun täytyi myöntää, että hänessä personoitui, jo ulkomuodossa, Puolan sitkeä vapaudenunelma, tuossa ylpeässä, majesteetillisessa asennossa, tuossa kasvojen jäyhässä ja jyrkässä ilmeessä, niskan hiukan kumarassa taivutuksessa ja ennen kaikkea koko olemuksen tietoisessa levollisessa aktiivisuudessa. Kaikki muu oli hillittyä, kylmää ja harkittua, mutta silmissä paloi väsymätön ja kiihkeä toiminnan ja elämän tuli.
Hänen äänensä säpsäytti minua, niin metallinkirkasta, miehekästä, mutta samalla sointuvaa ja vaikuttavaa ääntä en ollut kai milloinkaan ennen kuullut. En ihmetellyt, nähtyäni marsalkan läheltä, hänen nauttimaansa tavatonta kansansuosiota, ei vain alemman kansan, vaan kaikkien piirien, säätyjen ja yhteiskuntaluokkien keskuudessa. Sitä suosiota ei voi selittää yksistään hänen suorastaan sankarillinen toimintansa Puolan vapauden hyväksi koko maailmansodan ajan, hänen kärsimyksensä, hänen loistavat voittonsa, vaan varmasti johtuu se osaksi myöskin hänen valloittavasta, miehekkäästä ja lujasta persoonallisuudestaan.
Keskustelimme hänen kanssaan hetkisen, minkä aikana hän lupasi minulle seuraavana päivänä yksityisen haastattelutilaisuuden. Sanomalehteni hyötyi todellakin seikkailuistani. Jozef Gurnicki oli sillävälin soittanut poliisilaitokselle ja puolen tunnin kuluttua oli meillä käytettävissä yli viisikymmentä miestä.
Marsalkka sanoi meille hyvästi ja niin lähdimme uudelleen seikkailemaan. Istuuduimme suljettuihin autoihin ja painuimme juutalaiskortteliin. Mutta me tulimme liian myöhään. Kolme vankiamme oli poissa, joku oli heidät vapauttanut ja juutalaiskahvila oli myös aivan autio. Kepposemme oli paljastunut ja roistot olivat livistäneet.
"Nyt ei minun henkeni ole monen kopeekan arvoinen", sanoi kenraali, kun lähdimme paluumatkalle. "Nuo roistot koettavat varmasti kostaa!"
Emme kiinnittäneet siihen enempää huomiota. Mielialamme oli joka tapauksessa mitä pirtein. Hotelliin tultuamme tapasimme Lauran levottomana odottamassa. Edit uhkaili jo Suomeen-lähdöllä. Hän oli kyllästynyt seikkailuihin, vaikka ei itse ollutkaan sellaisiin joutunut. Mutta hänkin oli jo varsin hyvällä tuulella, kun yöllä istuimme Taiteilijakahvilassa, kuuntelimme mustalaissoittoa ja nautimme viiniannoksiamme.
Tarkastelin salia ja siinä kuohuvaa raisua iloa, kun äkkiä näin muutaman pöydän ääressä vanhan ystävämme salaneuvos Matvei Matvejevitshin entisellä antaumuksella tutkivan varsovalaista illallista.
Suuriruhtinas Ivan Ivanovitsh istui hänen vierellään.
Arvasin, että minulla oli vieläkin jotakin hauskaa edessäni.