"Hyvä jumala!" huusi tämä ja komensi ohjaajan ottamaan nopeimman mahdollisen vauhdin. Kone syöksähti eteenpäin, oli keikahtaa nurin ensimäisessä kadunkulmassa, mutta säilytti kuitenkin tasapainonsa ja lähti melkein lentäen kiitämään kapeita katuja. Selvisimme vanhasta kaupungista vaurioitta, vaikka hengenvaara monasti oli paljon lähempänä kuin osasimme aavistaakaan, auton täydessä vauhdissa syöksyessä pimeisiin holvikäytäviin ja kääntyessä kapealta kujalta toiselle.
Tulimme uuteen kaupunginosaan ja vauhti lisääntyi vieläkin. Vaikka kadut olivat leveitä ja suoria, oli vaara entistä suurempi, sillä yhteentörmäyksen uhka erilaisiin ajoneuvoihin ja ihmisiin suureni tavattomasti. Mutta ohjaajamme oli kuitenkin mestari. Hän pujotteli ajoneuvojen ja ihmisten lomitse, vältti poliisit, jotka tekivät merkintöjään ja antoi koneen kiitää eteenpäin. Muutamassa kulmassa käännähti moottoripyörä sivuvaunuineen jälkeemme.
Luutnantti kirosi. Se oli poliisimoottori. Sekin kiiti kuin vimmattu jäljessämme ja ajaja viittoi meitä pysähtymään. Emme totelleet tätä liikennepoliisin määräystä, vaan jatkoimme matkaamme. Yleisö katukäytävillä tuijotti sanattomana kulkuamme. Kukaan ei käynyt estämään, sillä automme vaakunat ja sotilasmerkit suojelivat meitä, mutta poliisimoottori surisi kuin vihainen ampiainen takanamme.
Aloimme lähestyä näyttelypaikkaa. Päästäksemme pääsisäänkäytävän eteen, täytyi meidän kiertää rakennuksen taitse. Silloin näimme äkkiä edessämme auton. Se puhkui katukäytävän vierellä.
Murhaajan auto!
Rakennuksen ikkunat olivat valaistut, kun syöksähdimme ohi. Samalla kuului sisältä kolme laukausta ja hetki senjälkeen hyppäsi tumma haamu ikkunasta kadulle.
Olimme myöhästyneet. Tuska kouristi sydäntämme, mutta ohjaaja, tajuten tehtävänsä, lennätti auton äkkiä ympäri, niin hurjan rohkeasti ja niin taitavasti, että meiltä salpautui hengitys. Poliisimoottori, voimatta pysähtyä, suhahti ohitsemme.
Samalla katuvierellä odotellut auto liikahti. Murhaaja oli päässyt siihen ja aikoi paeta. Emme voineet pysäyttää autoa, mutta ajatustakin nopeammin vedin coltini esiin ja ammuin. Kuului laukaus ja sitä välittömästi seurasi ontto paukaus.
Olin todellakin osunut ja ampunut auton takakumin rikki. Se kulki vielä parikymmentä metriä, mutta alkoi vikuroida ja pysähtyi. Samalla olimme mekin paikalla ja neljä revolveria suuntautui murhaajaa kohti. Silmänräpäystä myöhemmin luutnantti oli paiskannut hänet auton pohjalle, riisunut aseista ja sitonut.
Rakennuksesta kuului melua ja huutoa, poliisimoottori kiersi takaisin ja pysähtyi kohdallemme. Puolalainen luutnantti selitti vihaisesti tilanteen, jättäen vangin poliisien käsiin. Myöskin autonkuljettaja vangittiin. Syöksyimme sitten näyttelyrakennukseen. Jozef Gurnickin ääni ja nimi avasi meille tien sisälle. Täydellinen hämminki vallitsi siellä, mutta ensimäinen, jonka näimme keskellä suurta salia, oli marsalkka, presidentti Jozef Pilsudski, tarmokkaana, tanakkana aistikkaassa sotilaspuvussaan, ja mikä tärkeintä, kaikesta päättäen vahingoittumattomana.